Heinäkuun kuulumiset

Heinäkuussa on kyllä ollut harmittavan paljon kiireitä. Työvuorolista oli tähänastisista rankin ja suurin osa vapaa-ajasta meni lasten kanssa ulkoiluun. En kyllä ymmärrä miksen ottanut kameraa sienireissuille tai marjanpoimintaretkille, niistä olisi saanut paljon mukavia muistoja ja blogimateriaaleja.

Tämä kesä on ollut sateisempi ja lämpimämpi kuin viime kesä. Suomen kuumimman päivän porottaessa Utsjoella lapset pulahtivat Tenossa ja seuraavana päivänä käytiin viilentymässä Mantojärven hiekkarannalla. Meidän pieni vesipeto ei vielä innostunut vedestä niinkään paljoa että olisi uimista harjoitellut, mutta hiekkaleikit pitivät jätkän tyytyväisenä samalla kun isosiskoa opetettiin uimaan.

J-P on kasvanut hurjasti tämän kesän aikana ja ollaan J:n kanssa yllätytty kuinka helppo kohta 1,5 vuotiaan kanssa on ulkoilla loppujen lopuksi. Totta kai J-P on pieni vastarannan kiiski ja tykkää metsässä juoksennella aivan eri suuntaan kuin muut ja jos jokin asia sattuu kiinnostamaan sitä ei ihan heti unohdeta.

Yksi päivä istuskeltiin mustikkametsässä ja maisteltiin marjoja suoraan varvuista. Siinä samalla tuli mietittyä kuinka onnekas ihminen voikaan olla.

Skoarrajávrin aamu

Postaus on jatkoa edeltävälle osalle

Olin aamulla yllättyneen positiivinen yöstä, vaikka uusi makuupussi (Haltin ultra 12 M) hiostikin n. 15-20 asteen helteessä. Yöllä päädyin nukkumaan se peittonani ja olin tyytyväinen päätökseeni ottaa tyyny mukaan. Ja makuupussi oli aivan mahtava, suosittelen. Mukava ja pehmoinen.

Pekukin oli jo hereillä, jossain vaiheessa yötä minun täytyi ottaa korvatulpat pois ja kuunnella luonnon ääniä kun koira tiiraili ympärilleen ja haisteli ilmaa. Teltan vieressä rääkyi joku lintu, sitä Peku kai haisteli.

Möngin ulos teltasta kytkettyäni koiran flexiin kiinni ja siristelin maisemia. Aamun aurinko paistoi ihanasti järveltä päin vasten kasvoja ja pienoinen tuulenvire viilensi. Tunturissa pärjäsi oikein hyvin ilman mitään takkia.

Aamupalaa, valmiiksi kotona tekemääni leipää söin kiven päällä Pekun kytätessä kauempana. Järven toisella puolella tunturin päällä leijaili kotka, en pystynyt hahmottamaan niin kaukaa mikä se oli mutta appiukko kertoi nähneensä lähistöllä merikotkan. Se, tai joku muu, joka tapauksessa hieno lintu oli. Se oli ensimmäinen olento meidän lisäksi (jos kahta kuollutta myyrää ei lasketa) tunturissa mitä olin siihen mennessä nähnyt.

Kuvailin hieman maisemia ja aloitin teltan purkamisen. Käytössäni oli J:n vanhempien Jack Wolfskinin Tundra, ehkä hieman painava yksin kuljeskeluun mutta muuten loistava! Koiran kanssa taikka kaksin. Jos kuitenkin nyt innostun enemmän yksin retkeilystä aion ostaa hieman pienemmän ja kevyemmän teltan. 

Samalla kun pakkailin Peku oli innostunut kaivamaan maanalaista lähdettä esiin. Siinäpä oli homma pukea kuraiselle koiralle valjaat päälle... Lähdimme ylittämään Skoarravaaraa ja soitin J:lle lähdöstä. 

Kiersimme eri kautta alas ja välillä sai torua koiraa vetämisestä. Nilkka pyörähti pari kertaa ympäri vaelluskengän sisällä, epäilen raskaan rinkan ja löysän kengän olleen syy tälle. Vaelsimme avaran tunturilaakson halki alamäkeen, jossa rymysimme taas vaivaiskoivikon läpi. Tulin hieman väärästä kohtaa alas ja jouduimme kulkemaan poroaidan läpi hankalammasta kohtaa, mutta onnekseni päädyimme tielle n. 20 metriä kauempaa kuin mitä oli tarkoitus. Postilaatikoilla meitä vastaan poukkoili reissun toinen eläin, poro.  

Hiippailimme anoppilaan juomaan aamukahvit (Peku tervehti leikkikaveriaan ulkohäkissä) ja lähdimme aamulla mummolaan hoitoontulleen pojan kanssa kotiin. Mahtoi siinä olla pikkujätkällä ihmeteltävää kun mettärosvon näköinen mamma tulee hakemaan niin aikaisin hoidosta :).

 Huomenna läskipyöräretkelle. Samalla tulee kuljettua Skalluvaara- Ailigas-reitti.

Yö Skoarrajávrilla

Viime keskiviikkona pakkasin rinkan pojan nukkumaanmenoajan jälkeen ja ajoin anoppilaan, josta lähdin nousemaan Kaldoaivin erämaahan. Rinkkaan olin pakannut kaikkea turhaa, lämpökerraston ja hupparin kylmän yön varalta, kameran rungon lisäksi kolme eri objektiivia ja kameran jalatkin roikkuivat rinkan sivusta. Painoa koko komeudelle tuli arviolta 15-18 kiloa, ja se tuntui Skoarravárrin rinteessä.

Tämän kesän tavoitteena oli nukkua yö tunturissa, ja itseni tuntien minun täytyi tarttua tuumasta toimeen heti kun tilaisuus tuli, muuten olisin jänistänyt liikaa ja jättänyt koko homman tekemättä. Suurimmat pelot luonnossa nukkuessa liittyvät petoeläimiin ja yön pimeisiin kulkijoihin, joita erämaassa liikuskelee taatusti vielä vähemmän kuin mitä edellä mainittuja. Mukaani otin Pekun mörönsyötiksi.

Päästyäni vaivaiskoivupöheiköstä tulin avotunturiin jossa matka jatkui Skoarravaaran laelle. Polku Skoarrajärvelle kulkee vaaran vierellä, mutta halusin saada puhelimeen signaalin jotta voin soittaa kotia. Kenttää löytyikin yllätyksekseni monesta eri kohtaa ja painoin jokaisen mieleeni että voin tarvittaessa soitella itselleni apua tunturiin.

Hyttysiä ja mäkäriä oli kiusaksi asti ja hyttysmyrkkyä tulikin suihkuteltua muutamaan otteeseen lisää ja Peku kieriskeli soissa ja uiskenteli lammoikoissa viilennelläkseen itseään. Rinkka tuntui hyvältä selässä, mutta raskaan kameran hihna hiersi niskaa.  Pitäisi kehitellä joku pidike kameralle.

Vaelsimme Skoarravaaran yli ja laskeuduimme Skoarrajärvelle, jolla onneksi tuuli. Läkähtyneenä kuumuudesta ja jyrkästä noususta nakkasin rinkan menemään ja kytkin koiran koivuun kiinni. Tuntui hurjalta olla perillä ja pieni pelon poikanen hiipi takaraivoon. Onkohan täällä muita?

Ryhdyin kokoamaa telttaa. Tuuli ärsytti ja Pekun haukkuminen lisäsi ärsyyntyneisyyttä. Teltta oli yllättävän helppo koota yksin, märkä maaperä harmitti. Väsyneenä tiirailin ympärilleni ja yritin löytää vastarannalta edes yhtä poroa. Ei mitään tai ketään.

Keräsin puita ja risuja ja yritin sytyttää nuotiota tuloksetta. Ärsytti vielä lisää. Koirakin haukkui edelleen, minulle kai kun en muitakaan nähnyt. Kaivoin trangian esille ja grillasin makkaran sillä. Koira tuijotti makkaroita ahnaasti ja pilkoin sille herkkupaloiksi yhden. Ja toisen.

Päätin mönkiä koiran kanssa teltan sisään, ei tuulessa istuskelusta tullut mitään. Rinkan jätin absidiin, mutta ruuat ja vaatteet otin teltan sisälle. Peku pyrki eteisestä ulos ja onnistuikin sukeltamaan helman ali ulkopuolelle. Siinä olikin homma saada koira takaisin sisälle.

Teltassa Peku oli yllättävän rauhallinen. Se etsi itselleen mukavan asennon vaatekasasta ja alkoi ahnaasti haistella ruokapussia. Mielessäni ei pyörinyt kauhukuvia tulevasta yöstä, mutta jännitti sen verran ettei uni tullut. Välillä vilkuilin koiran reagointia ääniin ja pistin korvatulpat korviin. Mukaan olin myös pakannut Mansikkapehmis-liköörinjämät (niin kauheaa, ettei vahingossakaan tule juotua liikaa) ja join muutaman rohkaisuryypyn. Ja söin puolet suklaalevystä. Ja Peku söi viimeisen makkaran, kun pussin ihastelusta ei tullut loppua.

Yö meni pyöriessä ja koiraa katsellessa. Nukuin onnekseni 02-06:30 välin ja aamulla jopa torkutin hieman...

lisää seuraavassa postauksessa!

Nuvvus- Ailigas

kuvat ovat ottamiani

Huhhei, postauksen kuvat on otettu Huawein Honor 7:lla ja ainakin itse olen laatuun tyytyväinen!

Lähdettiin Petriksen kanssa sen enempää suunnittelematta Karigasniemen suuntaan Nuvvukseen, jossa kohoaa Utsjoen Ailigasta korkeampi Ailigas. 

Ajoimme pari kertaa reitin lähtökohdan ohitse, sillä ei tullut mieleenkään katsoa kartasta mistä reitti ylös lähtee. Eikä kyllä edes tiedetty meneekö sinne polku vai tie. Tie, joka lähtee Nuvvuksen kylän halkovan joen viereltä, vie ylös asti mutta autolla pääsee vain maantieltä parin kilometrin päähän parkkipaikalle. Me reippaat kävelimme koko matkan ylös ja yhteensä kilometrejä kertyi 12.

Nousu ei ollut raskas, mutta piti sykkeen mukavan korkealla koko nousun ajan. Me oikaistiin hieman Sportstrackeria käyttäen kun mönkijäuraksi muuttunut tie ei tuntunut mukavalta jalkojen alla. Huipulla vastaan tuli muutaman poron porukka ja pienen pieniä kiirunan poikasia.

Maisemat Ailikkaan päällä ovat upeat, ja suosittelenkin ottamaan mukaan kameran. Päivälle oli luvattu sadetta ja säätiedotteiden orjana jätin omani kotia. Turhaan.

Tuonne pitää palata vielä tämän kesän aikana, oli sen verran upeat maisemat koko reitin varrella!

Ailigas ruohonjuuritasolta

Uusi kameranrunko on tuonut mulle paljon motivaatiota asetuksilla leikkimiseen. Ennen kuvasin vain ja ainoastaan automaatilla, revontulikuvat nyt totta kai vaatii manuaalilla leikkimistä mutta nykyään piipahdan automaatin puolella hakemaan vain osviittaa sopiviin asetuksiin.

Vielä on paljon harjoiteltavaa ja itikoiden seassa kykkimistä sekä näppien palelluttamista edessä, mutta eiköhän tästä vielä hyvä tule!

Tänään oli suunnitelmissa käydä testaamassa läskipyörää. Suunnitelmat kaatuivat jo heti herättyä, ulkona on aikamoinen myräkkä...

Ailigas - nopea lenkkeilykohde

Utsjoen kirkonkylää reunustaa idästä päin Ailigas- tunturi joka kohoaa 342 metrin korkeuteen. Sen huipulle pääsee kätevästi ja (suhteellisen) vaivattomasti hiekkatietä pitkin, jonka pituus suuntaansa on noin kolme kilometriä. Hiekkatietä pääsee ylös myös autolla, Kylätalolla myydään tielupia. Ostin luvan viime vuonna mutta tien huonon kunnon takia ylös ei tullut ajettua kuin vain muutaman kerran. Tie oli vielä alkuviikosta hyvässä kunnossa, ja toivottavasti on myös vielä loppukesästäkin sillä Ailikkaan huipulla on todella upeat maisemat!

Melkein huipulla tien halkoo poroaita, jonka läpi pääsee sivuun vedettävästä rautaportista. n. 100 metriä portista tien oikealta puolelta lähtee polku kuruun ja upealle näköalapaikalle, jolta aukeaa maisemat Utsjoen kylälle, Norjan puolelle sekä Tenon jokilaaksoon.

Ailikkaan huipulla on YLEn radiomasto ja myös näköalapaikka kylän suuntaan. Lähistöllä kulkee myös mönkijä-sekä kelkkaura jota pitkin voi patikoida ja maastopyöräillä. Skalluvaara- Ailigas reitti kulkee samaa uraa myöten.

Ailigastien alapuolella on parkkipaikka jonne auton voi jättää. Kylältä parkkipaikalle on pari kilometriä.

Maanantaina kävin täällä pikaisella aamulenkillä ennen töiden lähtöä, ja voin sanoa että ylös kävelyn jälkeen lähtee vaikeampikin päivä käyntiin!

Yksin?

Toissa sunnuntaina lähdettiin Pekun kanssa Utsjoen retkeilyreitille ulkoilemaan oikein kunnolla! Sää oli mitä parhain, vaikka vähän paloinkin...

8,2 kilometrin matkaan meillä meni 2 ja puoli tuntia, mukaanlukien yksi pidempi tauko ja lukuisat kuvaamaan pysähtymiset. Yksin kulkemisessa on se hyvä puoli ettei kukaan valita pysähtelystä ja jatkuvista "kato kato mitkä maisemat!" huuteluista. Vaikka välillä kaipaisinkin pientä patistelua matkan jatkamiseen... Ja loppujenlopuksi tunturissa ei paljoa seuraa kaipaa, jos retken tarkoituksena on ollut rentoutuminen sekä arjesta irtautuminen. Koira riittää varsin hyvin turvaksi sekä juttukaveriksi.

Voisin kuvitella selviytyväni joskus tulevaisuudessa pari päivää yksin, mutta loppupeleissä tarvitsen seuraa luonnossa pidemmillä retkillä. Viime kesänä törmäsin Facebookissa  Minna Jakosuon "Kuukausi Yksin erämaassa"- facebook-sivuun (linkki on tosin hänen blogikirjoituksiinsa) ja yksinvaeltamisen hulluus iski. Tosin, tuskin ikinä tulen lähtemään yhtä upealle ja hurjalle reissulle mutta lähivuosina näen itseni vaeltelemassa viikon vaelluksilla pitkin Utsjoen erämaita, tutuilla ja turvallisilla seuduilla.

Se, että edes uskallan lähteä pidemmille reissuille yksin vaatii paljon erätaitojen hiomista ja ennenkaikkea itsetutkiskelua ja oman kehon huollon ennakointia. Yksin vaeltamisessa olet yksin vastuussa jaksamisestasi ja selviytymisestäsi.

Tällä hetkellä mulla ei ole kauheasti retkeilyseuraa, joten kesällä tulee varmasti liikuttua paljon yksin. Ja pidänkin sitä hyvänä asiana, vaikka mielelläni lähdenkin seurassa liikenteeseen!

Lisää kuvia ja tekstiä patikasta Retkipaikassa