Viime keskiviikkona pakkasin rinkan pojan nukkumaanmenoajan jälkeen ja ajoin anoppilaan, josta lähdin nousemaan Kaldoaivin erämaahan. Rinkkaan olin pakannut kaikkea turhaa, lämpökerraston ja hupparin kylmän yön varalta, kameran rungon lisäksi kolme eri objektiivia ja kameran jalatkin roikkuivat rinkan sivusta. Painoa koko komeudelle tuli arviolta 15-18 kiloa, ja se tuntui Skoarravárrin rinteessä.
Tämän kesän tavoitteena oli nukkua yö tunturissa, ja itseni tuntien minun täytyi tarttua tuumasta toimeen heti kun tilaisuus tuli, muuten olisin jänistänyt liikaa ja jättänyt koko homman tekemättä. Suurimmat pelot luonnossa nukkuessa liittyvät petoeläimiin ja yön pimeisiin kulkijoihin, joita erämaassa liikuskelee taatusti vielä vähemmän kuin mitä edellä mainittuja. Mukaani otin Pekun mörönsyötiksi.
Päästyäni vaivaiskoivupöheiköstä tulin avotunturiin jossa matka jatkui Skoarravaaran laelle. Polku Skoarrajärvelle kulkee vaaran vierellä, mutta halusin saada puhelimeen signaalin jotta voin soittaa kotia. Kenttää löytyikin yllätyksekseni monesta eri kohtaa ja painoin jokaisen mieleeni että voin tarvittaessa soitella itselleni apua tunturiin.
Hyttysiä ja mäkäriä oli kiusaksi asti ja hyttysmyrkkyä tulikin suihkuteltua muutamaan otteeseen lisää ja Peku kieriskeli soissa ja uiskenteli lammoikoissa viilennelläkseen itseään. Rinkka tuntui hyvältä selässä, mutta raskaan kameran hihna hiersi niskaa. Pitäisi kehitellä joku pidike kameralle.
Vaelsimme Skoarravaaran yli ja laskeuduimme Skoarrajärvelle, jolla onneksi tuuli. Läkähtyneenä kuumuudesta ja jyrkästä noususta nakkasin rinkan menemään ja kytkin koiran koivuun kiinni. Tuntui hurjalta olla perillä ja pieni pelon poikanen hiipi takaraivoon. Onkohan täällä muita?
Ryhdyin kokoamaa telttaa. Tuuli ärsytti ja Pekun haukkuminen lisäsi ärsyyntyneisyyttä. Teltta oli yllättävän helppo koota yksin, märkä maaperä harmitti. Väsyneenä tiirailin ympärilleni ja yritin löytää vastarannalta edes yhtä poroa. Ei mitään tai ketään.
Keräsin puita ja risuja ja yritin sytyttää nuotiota tuloksetta. Ärsytti vielä lisää. Koirakin haukkui edelleen, minulle kai kun en muitakaan nähnyt. Kaivoin trangian esille ja grillasin makkaran sillä. Koira tuijotti makkaroita ahnaasti ja pilkoin sille herkkupaloiksi yhden. Ja toisen.
Päätin mönkiä koiran kanssa teltan sisään, ei tuulessa istuskelusta tullut mitään. Rinkan jätin absidiin, mutta ruuat ja vaatteet otin teltan sisälle. Peku pyrki eteisestä ulos ja onnistuikin sukeltamaan helman ali ulkopuolelle. Siinä olikin homma saada koira takaisin sisälle.
Teltassa Peku oli yllättävän rauhallinen. Se etsi itselleen mukavan asennon vaatekasasta ja alkoi ahnaasti haistella ruokapussia. Mielessäni ei pyörinyt kauhukuvia tulevasta yöstä, mutta jännitti sen verran ettei uni tullut. Välillä vilkuilin koiran reagointia ääniin ja pistin korvatulpat korviin. Mukaan olin myös pakannut Mansikkapehmis-liköörinjämät (niin kauheaa, ettei vahingossakaan tule juotua liikaa) ja join muutaman rohkaisuryypyn. Ja söin puolet suklaalevystä. Ja Peku söi viimeisen makkaran, kun pussin ihastelusta ei tullut loppua.
Yö meni pyöriessä ja koiraa katsellessa. Nukuin onnekseni 02-06:30 välin ja aamulla jopa torkutin hieman...
lisää seuraavassa postauksessa!
