Taaperon talvivarusteet

Meidän perhe ulkoilee paljon ja joka säällä. Ollaan molemmat J:n kanssa ulkoiltu koko lapsuutemme ja meistä on hienoa antaa myös omille lapsillemme kunnon ulkoilumahdollisuudet niin luonnon kuin varusteiden kautta.

Meillä on käynyt hyvä mäihä pojan vaatteiden kanssa. Olen ostanut vain merinovillalapaset ja kaulurin uusina. Ostamme vaatteet niiden laadun ja käytetävyyden perusteella, emme merkin. Käytettynä ostetut vaatteet voivat olla yhtä hyviä kuin upouudet, itsekin käytän paljon käytettynä ostettuja ulkoiluvaatteita. Pääasia että ne ovat ehjät ja oikein pidetyt. 

Mitä taaperolle päälle talvikeleihin?

Alimpaan kerrokseen puemme sään perusteella joko fleecet tai villahaalarin, rekikyytiin ja koville pakkasille molemmat. Alimpaan kerrokseen tulee joko body + sukkikset tai body + pitkähihainen + sukkahousut + collegehousut ja jotkut edellä mainitut kerrastot. Merinovilla on lämmin vaihtoehto puuvillalle, eikä kutita niin kuin normaali villa.

Taaperon pukeutumisessa tärkeintä on että liikkuminen on helppoa ja lapsi pysyy lämpimänä sekä kuivana. Haalarin alle pitää mahtua vaatetta ja sen täytyy olla sen verran tilava että lapsi pystyy kävelemään, konttaamaan ja istumaan paksummallakin vaatekerralla. Haalari ei saa myöskään olla liian myötäilevä, vaatteiden välille on jäätävä ilmavaraa.

Meillä on käytössä Ticket Outdoorin vanhempi haalari ja olen ollut siihen todella tyytyväinen! Ja uskon että poikakin on, haalarissa on helppo liikkua, sen hihan- ja lahkeensuut ovat tiukat joten lunta ei pääse puvun sisään. Myös heijastimet ovat tässä haalarissa hyvät. Itse suosin (teko)karvahuppuja - lumisateella suurin osa lumihiutaleista jää karvoihin kiinni eivätkä lennä päin kasvoja. Haalarin lisäksi päälle voi tarvittaessa pukea Luhkan ja reen kyytiin jopa toisen haalarin, kun ei tarvitse tehdä muuta kuin istua paikoillaan.

Päähanskoina meillä on Reiman sivulta aukeavat hanskat. Suosittelen niitä jokaiselle pienen lapsen vanhemmalle! Ei ole ehkä mitään niin ärsyttävämpää kuin yrittää saada minikokoinen peukalo paikoilleen, puhumattakaan siitä että mukana on myös tumppu... Kovemmille pakkasille hanskan sisällä on merinovillalapanen. Kakkoshanskoina meillä on vetoketjuttomat Reiman paksummat kinttaat ja Stadiumista ostetut isommat (siniset) hanskat jotka ovat kätevät rekikyytiin. Hanskoihin pätee myös sama ilmavarasääntö kuin haalariinkin. Hanskat eivät myöskään saa olla liian suuret- taapero ei saa leluista kunnon otetta ja siitäkös kiukku syntyy...

Kaulaa lämmittämään tulee kauluri. Monella lapsella jää juuri kaulan alue paljaaksi ja ihmettelenkin miksi haalareiden kaula-alue on tehty niin tiukaksi. Päähän tulee piposta riippuen merinovillainen kypärämyssy ja sen päälle pipo. Näin korvat ovat hyvin suojattu pakkaselta ja viimalta. Haaveilen myös poitsulle omasta karvalakista, mutta ovat aika tyyriitä käyttöikäänsä nähden noin pienellä...

Kenkinä meillä on Vikingit. Reilun kokoiset jotta sisään mahtuu myös villasukka. Ja tärkeää on, että villasukankin jälkeen kenkään jää tilaa! Jos kenkä on nafti, ei villasukkakaan enää riitä lämmittämään pienen jalkoja. Vikingit ovat tukevat ja vedenkestävät.

Tämä vaatemäärä voi kuulostaa hullulta, mutta havointojeni perusteella nämä ovat juuri sopiva määrä J-P:lle ulos. Toki leudoilla keleillä pärjää jo pitkälle pelkillä sisävaatteilla ja haalarilla, mutta kun asteita alkaa oleman yli -10 täytyy villahaalari kaivaa esille. On hyvä muistaa sekin, että asumme pohjoisimmassa Lapissa tuntureiden keskellä ja sääolosuhteet voivat olla enemmänkin kuin mielenkiintoiset. Toki emme vie lasta ulos kun pakkasta on yli -25 astetta tai lunta sataa vaakatasossa.

Pieneltä lapselta on hankala saada selville onko vaatetta liikaa vai liian vähän. Totta kai pieni lapsi kiukuttelee kun vaatteita on liikaa ja pidättäytyy leikkimästä ja tyytyy seisomaan paikoillaan kun niitä on liian vähän. Niskasta voi kokeilla kädellä onko lapsi lämmin vai tulikuuma ja hikinen, ja yksinkertaisesti lapaset pois ottamalla saa selville sormien tilanteen. Totta kai taapero voi myös hytistä kylmästä. Paras tapa pukeutumisen lisäksi pitää lapsi ulkona lämpimänä on liikkuminen.

Toivottavasti tästä oli jollekin apua!

Hirvireissu Báršin ympäri +16km

Lokakuisena tiistai-aamuna lähdettiin J:n sekä tämän isän kanssa hirvimetälle. Mukana meillä oli Peku, joka ensimmäistä vuottaan treenaa hakua. Mie olen ollut nyt kahdesti Pekun mukana metällä, ja edistystä on tapahtunut huomattavasti - ensimmäisellä kerralla koira huilasi omilla reissuillaan ties kuinka kauan, nyt se systemaattisesti tekee omia hakureissujaan mutta palaa niiden välissä J:n luokse kunnes lähtee taas nuuskuttelemaan hirvien jälkiä.

Báršille pääsee Vetsikosta kulkevaa mönkijäuraa myöten. Roavvárrin jälkeen uralta täytyy tosin poiketa, mutta suunnistus maastosta erottuvalle tunturille on helppoa. Báršin länsipuoli on aikamoista ryteikköä, mutta helppokulkuista ilman rinkkaa. Ryteikköosuus on kyllä niin lyhyt, että joka tapauksessa Bársille tahtovan kannattaa sieltä kulkea. Maasto helpottuu mitä lähemmäs eteläpuolella olevaa suota päästään.

J:n isä jatkoi matkaansa Roavvárrilta kiertäen Báršin itäpuolta eteläpuolelle ja kohtasimmekin hänet aikamme suolla kuljettuamme. Tähän aikaan vuodesta suot ovat aikalailla jäässä, ja niillä kulkeminen oli helppoa. Peku kahlaili tyytyväisenä kosteimmissa kohdissa ja nuuskutteli katajapuskia tyytyväisenä. Omia reissujaan se teki lukuisia, mutta siltikään emme löytäneet tuoreita hirven jälkiä maastosta.

Helikopteri pörräsi aikansa Vetsijoen yllä, päättelimme sen olevan porotokkaa kasaamassa. Lukuisia haulikon pamahduksia kuului lännestä päin, ja mietittiinkin että jonkun on täytynyt löytää kunnon riekkojoukko kun siihen malliin paukutteli...

Lämmittelimme hetken aikaa nuotiolla ennen kuin jatkoimme matkaamme takaisin mönkijäuralle. Peku nuuskutteli makkaroita haltijoissaan ja viihtyi lähellämme koko makkaranpaiston ajan. Kylmäkin meinasi hiipiä, ja koira kaikenlisäksi kaatoi kahvit syliini. Onneksi jalassa olleet Fjällravenin pöksyt pitävät kosteutta paikkojen kohdilta, muuten olisi paluumatkasta tullut todella kylmä.

Báršin itäpuoli on kaunista tunturitasankoa jolla on joskus ollut komea koivumetsä, mutta täälläkin koivuja tuhonneet tunturimittarit ovat tehneet tehtävänsä. Haaveilin jo ensi kesän läskipyöräreissuista alueelle, sekä suunnittelin yöreissuakin Bársille.

Matkaa meillä kertyi +16 kilometriä. Tarkaa lukua emme tiedä, SportsTrackerin olin saanut klikattua pois päältä ja B-Bark ei löytänyt kuuluvuutta suurimmalta osalta matkaa. Koiran kulkeman matkan se kyllä laski, ja se olikin sitten lähes kaksinkertainen meidän kulkemaan matkaan.

Goahppelašjávri - Utsjoki 15 km / vaellus -16

Tässä on viimeinen vaellusosio vaelluspostauksista. Tämän lisäksi kirjoitan vielä Birkejohkasta erikseen oman postauksensa. Edeltävät osat löytyvät seuraavista linkeistä Bađđaškaidi - Birkejohka , Birkejohka - Loktajávri - Goahppelašjávri ja Goahppelašjávri - Kuoppilasjärvi.

Kuoppilaksella vietetty yö oli huonompi kuin Birkejoella. Lämmitettiin mökki liian kuumaksi ja heräsin monta kertaa siihen kun E tuuletti kämppää. Nukuin kahdella makuualustalla, mutta puinen laveri painoi selkää ikävästi ja aamulla heräsin selkäkipuihin. Kello näytti seitsemää ja oli pakko ruveta toimimaan jotta selvittäisiin kotiin hyvissä ajoin.

Keiteltiin kaasuliedellä puuro- ja kahviveet ja nautittiin täyttävä aamiainen kaikessa rauhassa. Mökin takana on lähde, josta sai kätevästi kirkasta juomavettä ja astianpesuvedet. Pakattiin rinkat uusiksi ja alettiin valmistelemaan lähtöä.

Mökin pihassa odottelin E:tä ja katselin taivaalla lentelevää kotkaa. Se kaarteli niin kauakana, ettei siitä erottanut muuta kuin kotkamaisen hahmon. Muita eläimiä ei lähistöllä näkynytkään, porot olivat kaiketi kömpineet suojempaan edeltävän päivän sateilta.

Nousimme Kuoppilakselta ylös avotunturiin reittiä pitkin ja lähdimme kulkemaan rotkon myötä pohjoiseen. Kauniit maisemat avautuivat eteemme ja välillä koivikko peitti maisemia. Minulla oli hieman kuumeinen olo ja laahustin E:n perässä. Pian polku muuttui koko ajan nousevaksi mäeksi ja laskimme kilometrejä ensimmäiselle pysähdykselle.

Huono olo alkoi helpottaa välipalapatukan ja pähkinöiden jälkeen. Pysähyimme pienen järven tienoille Roavveoaivin tunturin rinteeseen ja pidimme rinkattoman tauon. Tuuli oli laantunut eilisestä, mutta keli oli viilentynyt. Meitä molempia väsytti ja kauhisteltiin jäljellä olevia kilometrejä. "Enää on puolet matkasta puolivälin ruokataukoon".

Kuoppilaksen jälkeen maisemat ovat tasaista tunturikkoa, pohdimme onko Utsjoella tundraa, vai pitääkö sen löytääkseen mennä Norjaan asti. Paistunturin erämaa on paljon karumpaa kuin Kaldoaivin ja ihailimmekin laajoja puuttomia alueita. 

Viimeinkin puoliväli koitti ja laskimme rinkat suuren kiven juureen Oađašanjohkalle. Oađašanjávrin  päässä tönötti yksinäinen tupa, jota ei oltu merkattu karttaan ja ihasteltiinkin sitä tovi. Itse en tiennyt, että noin "lähellä" kylää on jollakin mökki! Kateellisina mietimme kelle mökki mahtaakaan kuulua.

Laitettiin retkikeitin tulille ja alettiin valmistelemaan ei-niin-maittavaa-Pirkka-pasta-ateriaa. Mussutin ruisleipää kiven kolossa kylmissäni. Väsy painoi ja jalkoja kolotti. Tuulikin vielä. Ihasteltiin Oađašanjávrin maisemia ja pohdiskeltiin onko etelässä näkyvä tunturi jo Härkävaaraa. 

Söimme Pirkan kermapastaa soijarouheella - en suosittele. 

Täytimme vesipullot ja matka kohti kotia jatkui. Polku kulki hieman alaviistoon ja oli helppokulkuinen. Laskimme kilometrejä viimeisen pätkän puoliväliin asti ja pysähtelimme lepuuttamaan jalkojamme vähän väliä. Vastaan meitä tuli nainen joka ei kiireiltään ehtinyt edes moikata ja kaksi norjalaista nuorta miestä koirineen. E norjankielen taidoillaan jututti jätkiä ja toivotti hyvää matkaa Kuoppilakselle. Aloitimme Johtalanvárrille nousun. Vaikka Johtalanvaara onkin lähellä kotia, tuolloin kotimatka tuntui saavuttamattomalta. Istuimme Johtalanvaaran laella ja mietimme miten jaksaisimme vaeltaa loppuun - meillä molemmilla oli omat kipumme ja vaivamme. Mussutin loput suklaani tyytyväisenä pähkinäsekoituspussista ja laskeskelin kilometrejä kotiin. Kolme.

Ja kuten normaalistikin, lähdimme oikomaan tutuilla poluilla. Paitsi että minuun iski joku tunturihöpö ja ohjasin meidät kauhean risukon läpi suolle ja sieltä takaisin oikealle reitille. En tajua miten AINA kun mulla on joku kaveri matkassa onnistun lähtemään tutulla alueella väärään suuntaan ja päätymään risukkoon. 

Viimeiset kilometrit olivat hankalat. Kalkujoen retkeilyreitti on jyrkkää alamäkeä, ja kipeillä jaloilla sekä painavat rinkat selässä se on todella hankala kulkea kylälle päin. Hipsittiin pururataa pitkin kotipihaan ja riemuittiin vaelluksen päättymisestä. Oli ihanaa olla kotona, mutta edelleen luonto kutsui luokseen. 

3 päivän reissu oli lyhyt, mutta meille sopiva kahdella 15 kilometrin päivämatkalla. Jos vaellus olisi tuosta vielä jatkunut, neljäs päivä olisi ollut taukoa ja viidentenä olisimme jatkaneet. Ensi kesänä mullakin on kuukauden ansaittu kesäloma, ehkä tuolloin mennään viimeinkin pidemmälle reissulle?

Onneksi mulla on maailman parhain ja rohkein eräkamu E! On onni omistaa yhtä hullu ja luontorakas ystävä jonka kanssa suunnitelmat eräreissuista eivät lopu.

Rástegáisán päiväreissu

 

E heitti vaelluksella, että pitäiskö meidän tänä syksynä tehdä päiväreissu Finnmarkin korkeimmalle huipulle - Rástegáisálle. Idea kuulosti hullulta, mut kyllä hullu toisen tunnistaa...

Mun kuvitelmissa Rástegáisá on ollut semmoinen hirmuinen vuori, jolla sataa lunta kesälläkin ja reitti sinne olisi todella vaativa. Kamppeita pakkaillessani otin mukaani kaikkea lämpimää, ettei vaan kylmä viima yllättäisi. Edeltävänä iltana maalailin kauhukuvia synkästä ja kylmästä reissusta.

Yleensäkin kun muilta paikallakäynneiltä on kysellyt, millainen reissu Rástigáisálle meno on ja lähes poikkeuksetta vastaus on ollut hyvin epämääräinen, mutta on kehotettu käymään. Nyt tiedän miksi kukaan ei ole oikein osannut sanoa juuta eikä jaata.

Netistä koko tunturista ei löydy suomeksi paljoakaan tietoa. Ei selvää karttaa mistä löytyisi reitti ja lähes jokainen teksti kertoo eriä. Joku tikkureitti siellä kuitenkin menee. Ja kiviäkin on merkattu.

No. Me lähdettiin reissuun keskellä viikkoa, 22.9 torstaina. Ajettiin Utsjoelta Norjan puolelle, sieltä Levajoelle ja parkkeerattiin auto hevosaitauksen viereen metsikköön. Parkkipaikka on ennen Levajoen siltaa.

Parkkipaikalla E jutusteli paikalle sattuneiden Norjalaisten kanssa, ja lähdettiin patikoimaan koko ajan ylemmäs kohoavaa mönkijäuraa pitkin. Mönkijäuran ylitti Dárjoki, joka oli tähän aikaan vuodesta helppo ylittää ilman kenkiä ja kivetkin olivat hioutuneet mukavan pyöreiksi. Mutta vesi oli aivan tajuttoman kylmää! Joen ylitykseen avuksi otettiin pitkät seipäät, joita löytyi ylityspaikan läheltä.
Ylityksen jälkeen ura kohosi ylemmäs ja merkkitolpat tulivat esiin avotunturiin päästessämme.

Vaikka onkin syyskuu, lähes koko patikan ajan kuljin pelkkä kerraston pitkähihainen päälläni. Ja sekin oli liikaa! Housuina oli Fjällravenin paksummat housut ja niiden alle olin pukenut vielä kerraston paksummat housut... Arvatkaapa riisuinko nekin pois? Kaikenlisäksi nuo fjellut on mulle 2 kokoa liian isot ja lahkeet pussittaa. Loisto valinta siis.

Kuljimme jonkin aikaa tolppia myöten, mutta jo kaukaa näki että ne kiertävät reilusti länteen ja Rástigáisá kohosi suoraan edessämme. Päätimme lähteä oikomaan, ja hyvä niin - reissumme lyheni jopa 10 kilometrillä! Tolppareittiä tosin kannattaa seurata jos haluaa oikealle huipulle, me huiputimme pyöreän laen. Sekin on näkemisen arvoinen, mutta nousu on vaarallinen.

Oikoreittimme koostui entisistä joenpohjista, jängästä ja kiviröykkiöistä. Matka oli kokoaikaista nousemista ja meidän täytyi pitää lukuisia taukoja. Maaston kivisyys hankaloitti kulkua entisestään ja saimme kulutettua oikoreitilläkin runsaasti aikaa. Törmäsimme kiirunaporukkaan josta saimme hyviä kuvia ja etsimme tovin sopivaa puroa vesipullojen täyttämiseen.

Kun viimein Rástigáisán seinämä alkoi lähestyä, pohdimme jo ääneen mahdammeko jaksaa ylös asti. Jalkoja hapotti ja jouduimme pitämään pidemmän tauon ennen kiipeämistä. Mie olin tehnyt ruokatermariin italianpataa jauhelihalla, mutta olin jättänyt korkin hieman löysälle ja suurin osa nesteistä oli valunut ulos. Luojan kiitos olin pakannut termarin muovipussiin... Suklaakin oli sulanut repussa. Ihmekään jos koko patikan ajan virtasi hiki.

Koska kuvia on paljon ja enempää en kehtaa karsia, tämäkin reissu tulee kahdessa osassa. Toivottavasti näistä on jollekin Rástigáisálle tahtovalle hyötyä!

Birkejohka - Loktajávri - Goahppelašjávri n. 6km / vaellus-16

Ohhoh, olin hieman yllättynyt kun sattumalta kävin katsomassa pitkästä aikaa blogin katsojamääriä! 196 näyttöä (joka on mulle aivan älyttömän suuri määrä) vaelluspostauksen jälkeen :) kiitos lukijoille mielenkiinnosta!

Birkejohkalla nukuttu yö oli ehkä tähän astisista telttaöistä parhain, tai sitten aika kuultaa muistot. Mie nukun aina korvatulpat korvissa ja kuulin yöllä vain sateen hakkaavan teltan seiniin. Aamulla heräsin herätyskelloon ja tulpat poistettuani kuulin ulkona pauhaavan tuulen. Kiireesti avasin vetoketjut ja kurkkasin absidiin - yksi nurkka oli romahtanut tuulen voimasta ja likomärkä telttakangas makasi vasten rinkkoja ja kenkiä. Pikavauhtia sulloin makuupussin pussiinsa, puin lisää vaatetta ja kömmin ulos vesisateeseen.

Saattaa kuulostaa hassulta, mutta absidia kiinnittäessäni mieleen tuli vain, että kuinka oonkaan kaivannut vaeltamista ja pieniä kommelluksia sekä haitattomia vastoinkäymisiä. Absidin ollessa jälleen ryhdissä kömmin takaisin telttaan, jossa päätettiin valmistaa aamiainen sateelta suojassa.

Vaikka sää olikin kurja saatiin reippaasti koottua kamppeet ja teltta. Tankattiin puuroa ja ruisleipää tulevaa joenylitystä varten ja psyykattiin toisiamme koitokseen. Viime vuonna ylitimme Kevojärven pohjoisimman kahlaamon jossa oli apuna köydet. 

Kiersimme Birkejohkaa aikamme ja etsimme sopivaa ylityspaikkaa. Monta kertaa päätimme koettaa tietystä kohtaa mutta pelko kaatumisesta jarrutti aikeita. Lopulta mönkijäuran länsipuolelta lähdimme kumikengät (crocsin kaltaiset) jalassa ylittämään jokea. Tuuli otti pahasti kiinni rinkkoihin, jalkoja palelsi ja housunlahkeet kastuivat. Joki oli sen verran leveä, että saatiin kulutettua pelkkään kahlaamiseen arviolta 20 minuuttia. Joessa oli pinnalla muutamia kiviä joista sai kumartamalla otettua tukea, mutta hurjaa puuhaahan se oli liukkailla kivillä. Ensi kesän ostoslistalla on ehdottomasti vaellussauvat.

Voitonriemuinen fiilishän siinä tuli kun molemmat päästiin kuivalle maalle ehjinä. Ylävitoset heitettyä puettiin sukat ja kengät takaisin jalkaan ja lähdettiin kulkemaan kohti Loktajávria. Mönkijäura kulki Loktaoaivin viertä kohoten korkeammalle ja korkeammalle. Karttaan on merkattu, että mönkijäura haarautuisi Loktajärveä ennen tunturin päälle, muttemme missään vaiheessa havainneet koko risteystä tai uraa. Saatoimme toki höpötellessä vain kävellä sen ohi.

Loktalla meillä oli kylmä. Tuuli tuntui vain yltyvän ja vettä satoi vasten kasvoja. Mönkijäura loppui osaltamme ja jatkoimme järven itäpuolta pitkin kohti Goahppelašjávria. Loktaan laski pieni puro jonka halkaisija ei ollut kuin 1,5 metriä parhaimmillaan emmekä millään meianneet päästä sen yli tuulen takia. Surkuhupaisaa.

Loktajärven ohitettuamme löysimme tunturin rinteestä suojaisan paikan jossa söimme evästä ja riisuimme rinkat hetkeksi pois. Onneksi huumoria sentään riitti vaikka vaatteet alkoivat päästää vettä lävitseen ja rinkat painoivat joenylityksen jäljiltä vietävästi. 

Matkamme jatkui toisiamme tsempaten sumusateessa. Kuljimme Kuoppilasjärveltä kohoavan seinämän itäpuolta komeiden maisemien avautuessa eteemme. Reitillä sai lukea karttaa oikein urakalla, jotta sopiva reitti hahmottuisi. Rinne on hankalakulkuinen kurunsa, purojensa ja kiviröykkiöittensä takia. Ennen suurta kiviröykkiötä laskeuduimme alemmas ja sieltä kohti rantaa.

Ja voi sitä riemua kun tupa alkoi lähestymään. Suurin syy meidän hyväntuulisuuteen matkalla kohti Kuoppilasjärveä syntyi tiedosta että seuraava yö vietettäisiin lämpimässä tuvassa jossa saadaan kuivattua kamppeet kunnolla.

Tuvalla ihailtiin siistejä tiloja, ripustettiin vaatteet kuivumaan kamiinan yläpuolelle ja pistettiin tulet pesään. Ruoka maistui hyvältä ja mieli lepäsi. Reissun vaikein (mutta lyhyin) osuus oli ohi. 

Seuraavassa osassa asiaa pelkästä Goahppelašjávrista, Kuoppilaksesta. Koulun takia en tiedä milloin saan 3 (jep!)  viimeistä osaa kirjoitettua, joten tsekatkaa blogin InstaGram Adventurelandlapland :)

Bađđaškaidi - Birkejohka 15 km // vaellus-16

 Otsikosta jo huomaakin, kesän vaellus on patikoitu! 

Kuten normaalistikin, suunnitelmat muuttuivat ja Guivin reissu muuttuikin kolmipäiväiseksi vaellukseksi hieman ylempänä Paistunturin erämaata.

Ensimmäinen päivä starttasi puolilta päivin Bađđajoen parkkipaikalta jossa pistettiin loput kamppeet kiinni rinkkoihin ja sanottiin heipat meidän kuskille, J:lle. Reissun rankin nousu oli onneksi ensimmäisenä, ja hikoiltiinkin Bađđaškaidin rinteessä tovi. 

Mönkijäuraa oli helppo kävellä ja ehdittiinkin pitämään muutama henkäisytauko ennen ruokataukoa. Aurinko paistoi ja poroja vilisi joka suunnassa.

Rastigaissan rinteet 

Ruokailupaikaksi valittiin suuren kiven vierusta, koska tuuli yltyi yltymistään. Vettä haettiin lähimmästä lammikosta johon virtasi vettä lähteestä. Ruokaa valmistellessa tunsin nipistyksen sormessani ja kauhistuksekseni huomasin purijaksi aivan jumalattoman kokoisen hämähäkin! 

Mie en pelännyt ennen hämähäkkejä, mutta voin sanoa että lukin kokoisen hämähäkin purressa isommallakin kaverilla saattaa lirahtaa housuun. Hämy lensi komeassa kaaressa keskelle meidän ruokavälineitä ja paniikissa sitä sitten etsittiinkin tuloksetta. 

Kohtauksesta rauhoituttuamme ruokailtiin reissun ekat nuudeli-soijarouhe- hässäkät ja lepuuteltiin nousussa rasittuneita jalkojamme. Hämpyn puremasta ei jäänyt jälkeä (onneksi) muualle kuin mieleen...

Emppu ja edessä kohoava Loktaoaivi

Matka jatkui kohti Orošoaivia, jonka lausumista harjoiteltiin ja pohdittiin useampi tovi. Kokoaikainen nouseminen ylemmäs ja ylemmäs tunturiin alkoi jo tuntua jaloissa, väsymyskin painoi ja takaa hiipivät sadepilvet loivat tunnelmaa iltaan. 

Loppujenlopuksi itse Orošoaivin huippu ei ollut kovin kummoinen, koska sillehän oltiin hiippailtu jo koko päivä. Korkealla sitä joka tapauksessa oltiin ja maisemat etelään olivat upeat. Näimme jopa kaukana ystävän perheen mökit, jossa pääsin eräänä maaliskuisena iltana pulahtamaan paljuun ... Ajatus paljusta lämmitti mieltä.

Perillä olo oli helpottunut, mutta yllättävän energinen ottaeen huomioon päivän aikana kuljettu matka! Joki pauhasi Loktaoaivin alapuolella muuttuen koskeksi ja tasainen telttapaikkakin löytyi helposti.

Ja ei kun teltta pystyyn, kamppeet perinteisesti levälleen pitkin jänkää ja nuotiota kyhäämään. Pienissä liekeissä grillasimme makkarat ja mussutimme ties mitä rinkasta löytyvää iltapalaksi. Ja koska energiaa vielä riitti, molemmat kiivettiin vuorotellen viereisen nyppylän päälle hoitamaan puhelinsignaalia tarvitsevat asiat ja kuvattiin koskea aikamme.

Yöksi puin päälleni turhan paljon vaatetta, ja jopa hikoilin jossain vaiheessa yötä oikein kunnolla. Pussini mukavuusalue on n. 7 asteessa naisella ja yöllä taisi viiletä n. 4 asteeseen. Yöksi luvattu sadekin alkoi, ja aamulla herättiinkin pieneen yllätykseen...

... Lisää seuraavassa osassa, Birkejohka - Loktajávri - Goahppelašjávri!