Kuoppilaksella vietetty yö oli huonompi kuin Birkejoella. Lämmitettiin mökki liian kuumaksi ja heräsin monta kertaa siihen kun E tuuletti kämppää. Nukuin kahdella makuualustalla, mutta puinen laveri painoi selkää ikävästi ja aamulla heräsin selkäkipuihin. Kello näytti seitsemää ja oli pakko ruveta toimimaan jotta selvittäisiin kotiin hyvissä ajoin.
Keiteltiin kaasuliedellä puuro- ja kahviveet ja nautittiin täyttävä aamiainen kaikessa rauhassa. Mökin takana on lähde, josta sai kätevästi kirkasta juomavettä ja astianpesuvedet. Pakattiin rinkat uusiksi ja alettiin valmistelemaan lähtöä.
Mökin pihassa odottelin E:tä ja katselin taivaalla lentelevää kotkaa. Se kaarteli niin kauakana, ettei siitä erottanut muuta kuin kotkamaisen hahmon. Muita eläimiä ei lähistöllä näkynytkään, porot olivat kaiketi kömpineet suojempaan edeltävän päivän sateilta.
Huono olo alkoi helpottaa välipalapatukan ja pähkinöiden jälkeen. Pysähyimme pienen järven tienoille Roavveoaivin tunturin rinteeseen ja pidimme rinkattoman tauon. Tuuli oli laantunut eilisestä, mutta keli oli viilentynyt. Meitä molempia väsytti ja kauhisteltiin jäljellä olevia kilometrejä. "Enää on puolet matkasta puolivälin ruokataukoon".
Kuoppilaksen jälkeen maisemat ovat tasaista tunturikkoa, pohdimme onko Utsjoella tundraa, vai pitääkö sen löytääkseen mennä Norjaan asti. Paistunturin erämaa on paljon karumpaa kuin Kaldoaivin ja ihailimmekin laajoja puuttomia alueita.
Viimeinkin puoliväli koitti ja laskimme rinkat suuren kiven juureen Oađašanjohkalle. Oađašanjávrin päässä tönötti yksinäinen tupa, jota ei oltu merkattu karttaan ja ihasteltiinkin sitä tovi. Itse en tiennyt, että noin "lähellä" kylää on jollakin mökki! Kateellisina mietimme kelle mökki mahtaakaan kuulua.
Laitettiin retkikeitin tulille ja alettiin valmistelemaan ei-niin-maittavaa-Pirkka-pasta-ateriaa. Mussutin ruisleipää kiven kolossa kylmissäni. Väsy painoi ja jalkoja kolotti. Tuulikin vielä. Ihasteltiin Oađašanjávrin maisemia ja pohdiskeltiin onko etelässä näkyvä tunturi jo Härkävaaraa.
Söimme Pirkan kermapastaa soijarouheella - en suosittele.
Täytimme vesipullot ja matka kohti kotia jatkui. Polku kulki hieman alaviistoon ja oli helppokulkuinen. Laskimme kilometrejä viimeisen pätkän puoliväliin asti ja pysähtelimme lepuuttamaan jalkojamme vähän väliä. Vastaan meitä tuli nainen joka ei kiireiltään ehtinyt edes moikata ja kaksi norjalaista nuorta miestä koirineen. E norjankielen taidoillaan jututti jätkiä ja toivotti hyvää matkaa Kuoppilakselle. Aloitimme Johtalanvárrille nousun. Vaikka Johtalanvaara onkin lähellä kotia, tuolloin kotimatka tuntui saavuttamattomalta. Istuimme Johtalanvaaran laella ja mietimme miten jaksaisimme vaeltaa loppuun - meillä molemmilla oli omat kipumme ja vaivamme. Mussutin loput suklaani tyytyväisenä pähkinäsekoituspussista ja laskeskelin kilometrejä kotiin. Kolme.
Ja kuten normaalistikin, lähdimme oikomaan tutuilla poluilla. Paitsi että minuun iski joku tunturihöpö ja ohjasin meidät kauhean risukon läpi suolle ja sieltä takaisin oikealle reitille. En tajua miten AINA kun mulla on joku kaveri matkassa onnistun lähtemään tutulla alueella väärään suuntaan ja päätymään risukkoon.
Viimeiset kilometrit olivat hankalat. Kalkujoen retkeilyreitti on jyrkkää alamäkeä, ja kipeillä jaloilla sekä painavat rinkat selässä se on todella hankala kulkea kylälle päin. Hipsittiin pururataa pitkin kotipihaan ja riemuittiin vaelluksen päättymisestä. Oli ihanaa olla kotona, mutta edelleen luonto kutsui luokseen.
3 päivän reissu oli lyhyt, mutta meille sopiva kahdella 15 kilometrin päivämatkalla. Jos vaellus olisi tuosta vielä jatkunut, neljäs päivä olisi ollut taukoa ja viidentenä olisimme jatkaneet. Ensi kesänä mullakin on kuukauden ansaittu kesäloma, ehkä tuolloin mennään viimeinkin pidemmälle reissulle?
Onneksi mulla on maailman parhain ja rohkein eräkamu E! On onni omistaa yhtä hullu ja luontorakas ystävä jonka kanssa suunnitelmat eräreissuista eivät lopu.
