Ruska koivuruosteessa

Jo elokuun puolessa välissä alkoi ruskaa hahmottamaan puista, mikä oli outoa verrattuna muihin vuosiin. Viime vuonna ruska oli parhaimmillaan syyskuun toisella viikolla kun olimme Kevolla. Tänä vuonna ruskan vei koivuruoste. Maaruska kyllä kukoisti jonkin aikaa, mutta valitettavasti tämän vuoden väriloisto oli huonoin mitä olen kolmen vuoden aikana nähnyt.

Aikaisin lehdistä paljastunut tunturi on silti omalla tavallaan karun kaunis.Vaikkei joka vuotinen upea ruska olekaan kiveen hakattu, on Lapin syksy näkemisen arvoinen. Tänä vuonna ruskaa kävin ihastelemassa vain Ellinpolulla perheen kanssa, Kalkujoella sekä myöhemmin talven to do- listassa esiintyvällä Ailikkaalla.

Yh, Kuoppilasjärven vaelluspostaus on kuvia vaille valmis...

Birkejohka - Loktajávri - Goahppelašjávri n. 6km / vaellus-16

Ohhoh, olin hieman yllättynyt kun sattumalta kävin katsomassa pitkästä aikaa blogin katsojamääriä! 196 näyttöä (joka on mulle aivan älyttömän suuri määrä) vaelluspostauksen jälkeen :) kiitos lukijoille mielenkiinnosta!

Birkejohkalla nukuttu yö oli ehkä tähän astisista telttaöistä parhain, tai sitten aika kuultaa muistot. Mie nukun aina korvatulpat korvissa ja kuulin yöllä vain sateen hakkaavan teltan seiniin. Aamulla heräsin herätyskelloon ja tulpat poistettuani kuulin ulkona pauhaavan tuulen. Kiireesti avasin vetoketjut ja kurkkasin absidiin - yksi nurkka oli romahtanut tuulen voimasta ja likomärkä telttakangas makasi vasten rinkkoja ja kenkiä. Pikavauhtia sulloin makuupussin pussiinsa, puin lisää vaatetta ja kömmin ulos vesisateeseen.

Saattaa kuulostaa hassulta, mutta absidia kiinnittäessäni mieleen tuli vain, että kuinka oonkaan kaivannut vaeltamista ja pieniä kommelluksia sekä haitattomia vastoinkäymisiä. Absidin ollessa jälleen ryhdissä kömmin takaisin telttaan, jossa päätettiin valmistaa aamiainen sateelta suojassa.

Vaikka sää olikin kurja saatiin reippaasti koottua kamppeet ja teltta. Tankattiin puuroa ja ruisleipää tulevaa joenylitystä varten ja psyykattiin toisiamme koitokseen. Viime vuonna ylitimme Kevojärven pohjoisimman kahlaamon jossa oli apuna köydet. 

Kiersimme Birkejohkaa aikamme ja etsimme sopivaa ylityspaikkaa. Monta kertaa päätimme koettaa tietystä kohtaa mutta pelko kaatumisesta jarrutti aikeita. Lopulta mönkijäuran länsipuolelta lähdimme kumikengät (crocsin kaltaiset) jalassa ylittämään jokea. Tuuli otti pahasti kiinni rinkkoihin, jalkoja palelsi ja housunlahkeet kastuivat. Joki oli sen verran leveä, että saatiin kulutettua pelkkään kahlaamiseen arviolta 20 minuuttia. Joessa oli pinnalla muutamia kiviä joista sai kumartamalla otettua tukea, mutta hurjaa puuhaahan se oli liukkailla kivillä. Ensi kesän ostoslistalla on ehdottomasti vaellussauvat.

Voitonriemuinen fiilishän siinä tuli kun molemmat päästiin kuivalle maalle ehjinä. Ylävitoset heitettyä puettiin sukat ja kengät takaisin jalkaan ja lähdettiin kulkemaan kohti Loktajávria. Mönkijäura kulki Loktaoaivin viertä kohoten korkeammalle ja korkeammalle. Karttaan on merkattu, että mönkijäura haarautuisi Loktajärveä ennen tunturin päälle, muttemme missään vaiheessa havainneet koko risteystä tai uraa. Saatoimme toki höpötellessä vain kävellä sen ohi.

Loktalla meillä oli kylmä. Tuuli tuntui vain yltyvän ja vettä satoi vasten kasvoja. Mönkijäura loppui osaltamme ja jatkoimme järven itäpuolta pitkin kohti Goahppelašjávria. Loktaan laski pieni puro jonka halkaisija ei ollut kuin 1,5 metriä parhaimmillaan emmekä millään meianneet päästä sen yli tuulen takia. Surkuhupaisaa.

Loktajärven ohitettuamme löysimme tunturin rinteestä suojaisan paikan jossa söimme evästä ja riisuimme rinkat hetkeksi pois. Onneksi huumoria sentään riitti vaikka vaatteet alkoivat päästää vettä lävitseen ja rinkat painoivat joenylityksen jäljiltä vietävästi. 

Matkamme jatkui toisiamme tsempaten sumusateessa. Kuljimme Kuoppilasjärveltä kohoavan seinämän itäpuolta komeiden maisemien avautuessa eteemme. Reitillä sai lukea karttaa oikein urakalla, jotta sopiva reitti hahmottuisi. Rinne on hankalakulkuinen kurunsa, purojensa ja kiviröykkiöittensä takia. Ennen suurta kiviröykkiötä laskeuduimme alemmas ja sieltä kohti rantaa.

Ja voi sitä riemua kun tupa alkoi lähestymään. Suurin syy meidän hyväntuulisuuteen matkalla kohti Kuoppilasjärveä syntyi tiedosta että seuraava yö vietettäisiin lämpimässä tuvassa jossa saadaan kuivattua kamppeet kunnolla.

Tuvalla ihailtiin siistejä tiloja, ripustettiin vaatteet kuivumaan kamiinan yläpuolelle ja pistettiin tulet pesään. Ruoka maistui hyvältä ja mieli lepäsi. Reissun vaikein (mutta lyhyin) osuus oli ohi. 

Seuraavassa osassa asiaa pelkästä Goahppelašjávrista, Kuoppilaksesta. Koulun takia en tiedä milloin saan 3 (jep!)  viimeistä osaa kirjoitettua, joten tsekatkaa blogin InstaGram Adventurelandlapland :)

Bađđaškaidi - Birkejohka 15 km // vaellus-16

 Otsikosta jo huomaakin, kesän vaellus on patikoitu! 

Kuten normaalistikin, suunnitelmat muuttuivat ja Guivin reissu muuttuikin kolmipäiväiseksi vaellukseksi hieman ylempänä Paistunturin erämaata.

Ensimmäinen päivä starttasi puolilta päivin Bađđajoen parkkipaikalta jossa pistettiin loput kamppeet kiinni rinkkoihin ja sanottiin heipat meidän kuskille, J:lle. Reissun rankin nousu oli onneksi ensimmäisenä, ja hikoiltiinkin Bađđaškaidin rinteessä tovi. 

Mönkijäuraa oli helppo kävellä ja ehdittiinkin pitämään muutama henkäisytauko ennen ruokataukoa. Aurinko paistoi ja poroja vilisi joka suunnassa.

Rastigaissan rinteet 

Ruokailupaikaksi valittiin suuren kiven vierusta, koska tuuli yltyi yltymistään. Vettä haettiin lähimmästä lammikosta johon virtasi vettä lähteestä. Ruokaa valmistellessa tunsin nipistyksen sormessani ja kauhistuksekseni huomasin purijaksi aivan jumalattoman kokoisen hämähäkin! 

Mie en pelännyt ennen hämähäkkejä, mutta voin sanoa että lukin kokoisen hämähäkin purressa isommallakin kaverilla saattaa lirahtaa housuun. Hämy lensi komeassa kaaressa keskelle meidän ruokavälineitä ja paniikissa sitä sitten etsittiinkin tuloksetta. 

Kohtauksesta rauhoituttuamme ruokailtiin reissun ekat nuudeli-soijarouhe- hässäkät ja lepuuteltiin nousussa rasittuneita jalkojamme. Hämpyn puremasta ei jäänyt jälkeä (onneksi) muualle kuin mieleen...

Emppu ja edessä kohoava Loktaoaivi

Matka jatkui kohti Orošoaivia, jonka lausumista harjoiteltiin ja pohdittiin useampi tovi. Kokoaikainen nouseminen ylemmäs ja ylemmäs tunturiin alkoi jo tuntua jaloissa, väsymyskin painoi ja takaa hiipivät sadepilvet loivat tunnelmaa iltaan. 

Loppujenlopuksi itse Orošoaivin huippu ei ollut kovin kummoinen, koska sillehän oltiin hiippailtu jo koko päivä. Korkealla sitä joka tapauksessa oltiin ja maisemat etelään olivat upeat. Näimme jopa kaukana ystävän perheen mökit, jossa pääsin eräänä maaliskuisena iltana pulahtamaan paljuun ... Ajatus paljusta lämmitti mieltä.

Perillä olo oli helpottunut, mutta yllättävän energinen ottaeen huomioon päivän aikana kuljettu matka! Joki pauhasi Loktaoaivin alapuolella muuttuen koskeksi ja tasainen telttapaikkakin löytyi helposti.

Ja ei kun teltta pystyyn, kamppeet perinteisesti levälleen pitkin jänkää ja nuotiota kyhäämään. Pienissä liekeissä grillasimme makkarat ja mussutimme ties mitä rinkasta löytyvää iltapalaksi. Ja koska energiaa vielä riitti, molemmat kiivettiin vuorotellen viereisen nyppylän päälle hoitamaan puhelinsignaalia tarvitsevat asiat ja kuvattiin koskea aikamme.

Yöksi puin päälleni turhan paljon vaatetta, ja jopa hikoilin jossain vaiheessa yötä oikein kunnolla. Pussini mukavuusalue on n. 7 asteessa naisella ja yöllä taisi viiletä n. 4 asteeseen. Yöksi luvattu sadekin alkoi, ja aamulla herättiinkin pieneen yllätykseen...

... Lisää seuraavassa osassa, Birkejohka - Loktajávri - Goahppelašjávri!

Nuvvus- Ailigas

kuvat ovat ottamiani

Huhhei, postauksen kuvat on otettu Huawein Honor 7:lla ja ainakin itse olen laatuun tyytyväinen!

Lähdettiin Petriksen kanssa sen enempää suunnittelematta Karigasniemen suuntaan Nuvvukseen, jossa kohoaa Utsjoen Ailigasta korkeampi Ailigas. 

Ajoimme pari kertaa reitin lähtökohdan ohitse, sillä ei tullut mieleenkään katsoa kartasta mistä reitti ylös lähtee. Eikä kyllä edes tiedetty meneekö sinne polku vai tie. Tie, joka lähtee Nuvvuksen kylän halkovan joen viereltä, vie ylös asti mutta autolla pääsee vain maantieltä parin kilometrin päähän parkkipaikalle. Me reippaat kävelimme koko matkan ylös ja yhteensä kilometrejä kertyi 12.

Nousu ei ollut raskas, mutta piti sykkeen mukavan korkealla koko nousun ajan. Me oikaistiin hieman Sportstrackeria käyttäen kun mönkijäuraksi muuttunut tie ei tuntunut mukavalta jalkojen alla. Huipulla vastaan tuli muutaman poron porukka ja pienen pieniä kiirunan poikasia.

Maisemat Ailikkaan päällä ovat upeat, ja suosittelenkin ottamaan mukaan kameran. Päivälle oli luvattu sadetta ja säätiedotteiden orjana jätin omani kotia. Turhaan.

Tuonne pitää palata vielä tämän kesän aikana, oli sen verran upeat maisemat koko reitin varrella!

Yksin?

Toissa sunnuntaina lähdettiin Pekun kanssa Utsjoen retkeilyreitille ulkoilemaan oikein kunnolla! Sää oli mitä parhain, vaikka vähän paloinkin...

8,2 kilometrin matkaan meillä meni 2 ja puoli tuntia, mukaanlukien yksi pidempi tauko ja lukuisat kuvaamaan pysähtymiset. Yksin kulkemisessa on se hyvä puoli ettei kukaan valita pysähtelystä ja jatkuvista "kato kato mitkä maisemat!" huuteluista. Vaikka välillä kaipaisinkin pientä patistelua matkan jatkamiseen... Ja loppujenlopuksi tunturissa ei paljoa seuraa kaipaa, jos retken tarkoituksena on ollut rentoutuminen sekä arjesta irtautuminen. Koira riittää varsin hyvin turvaksi sekä juttukaveriksi.

Voisin kuvitella selviytyväni joskus tulevaisuudessa pari päivää yksin, mutta loppupeleissä tarvitsen seuraa luonnossa pidemmillä retkillä. Viime kesänä törmäsin Facebookissa  Minna Jakosuon "Kuukausi Yksin erämaassa"- facebook-sivuun (linkki on tosin hänen blogikirjoituksiinsa) ja yksinvaeltamisen hulluus iski. Tosin, tuskin ikinä tulen lähtemään yhtä upealle ja hurjalle reissulle mutta lähivuosina näen itseni vaeltelemassa viikon vaelluksilla pitkin Utsjoen erämaita, tutuilla ja turvallisilla seuduilla.

Se, että edes uskallan lähteä pidemmille reissuille yksin vaatii paljon erätaitojen hiomista ja ennenkaikkea itsetutkiskelua ja oman kehon huollon ennakointia. Yksin vaeltamisessa olet yksin vastuussa jaksamisestasi ja selviytymisestäsi.

Tällä hetkellä mulla ei ole kauheasti retkeilyseuraa, joten kesällä tulee varmasti liikuttua paljon yksin. Ja pidänkin sitä hyvänä asiana, vaikka mielelläni lähdenkin seurassa liikenteeseen!

Lisää kuvia ja tekstiä patikasta Retkipaikassa

Chilli sunnuntai

Tämmönen tunnelma oli pääsiäistä edeltävänä sunnuntaina, kun oltiin J:n ja parin kaverin kanssa Kuoppilasjärvellä pilkillä.

Nyt on kyllä niin mälsää, kun lumi on sulanut teiltä ja tunturiin ajaminen on hankalampaa, sekä täällä sataa räntää ja vettä! Mun mielestä kevät on vuoden surkeinta aikaa kun luontoon pääsy muihin vuodenaikoihin nähden on hankalampaa. Eikä tuota harmaata maisemaa viitsi paljoa kuvailla.

Toivottavasti ensi viikonloppuna olisi paremmat kelit kun ollaan koko perheen kanssa lähdössä viimeiselle pilkkireissulle tälle talvelle!

Kerran vielä - lumikenkäreissu

Tässä vielä muutama kuva tammikuiselta lumikenkäreissulta. Vaikka kuvaaminen automaattiasetuksilla harmittaa edelleen, olen onnellinen että sain kuvia tuolta ajalta jolloin puissa oli vielä lunta - ne nimittäin sulivat heti seuraavana yönä pois pakkasen laskiessa.

Aurinkoa etsimässä

Kirjoitettu 20.1.2016
Tänään uhmasin pakkasta ja lähdin lumikenkäilemään jo ennen yhtätoista. Pakkasmittari näytti -33 astetta ja kotipihassa tuli mietittyä pariin otteeseen lumikenkiä laittaessa onkohan tämä sittenkään fiksua...

No hikihän siinä tuli kun kenkäilin hiihtosauvat apuna poluttomalla reitillä ylämäkeen. Kaaduinkin kerran, mutta onneksi olin laittanut kameran laukkuun vaikeimman kohdan ajaksi.Siinä hangessa istuskellessa tuli mieleen, kuinka kivaa lapsena oli möyrytä hangessa. Nyt hangessa möyryäminen oli lähinnä epätoivoista ylöspääsyä...

 Kelkkauralle päästyäni aloin tarkentamaan kameran asetuksia ja tein reittisuunnitelmaa- uppohankeen kohti läheistä suota, siis. Kahlasin ehkä 20 metriä kunnes käännyin takaisin ja päätin lähteä tarpomaan valmiiksi tampattua uraa pitkin.

Reitin vaihdos oli onni, koska ylhäällä maisemat olivat upeat, kuten tavallisestikin ja pääsin ihailemaan talven ensimmäisiä auringonsäteitä. Punaisen eri sävyt heijastuivat kauniisti muutamista pilvistä jotka olivat eksyneet taivaalle. Kuvailin aikani ja kokeilin tarkennuksen eri säätöjä paksut toppakinttaat kädessä ja kun poskista lähti tunto päätin lähteä laskeutumaan takaisin kohti kotia.

Kuten normaalistikin, tulin alas rinnettä normaalilla rytinällä ja pysähdyin vasta lähellä latua. Otin viimeiset kuvat auringonsäteistä ja tallustelin nätisti kotipihaan. Matkalla tuli suunniteltua viikonlopuksi Johtalanvárrin valloitusta, saa nähdä jaksanko lumikenkäillä niinkin pitkälle vai otanko mukaan sukset.

Kokeilin vaihteeksi kuvata Nikonin 18-55mm perusputkella, joka on kaikenlisäksi rikki. Hyvin näytti toimivan epäilyttävistä rasahduksista huolimatta!