Rástegáisán päiväreissu 2

Rástigáisan reissun ensimmäinen osa löytyy täältä .

Ruokailun jälkeen jätimme rinkkamme suuren, maastosta erottuvan kiven juurelle ja aloitimme kiipeämisen Rástegáisán pyöreämmälle laelle. Tätä reittiä en voi suositella kellekään, koska rinne koostuu pelkästään erikokoisista irtokivistä. Ylöspäin kiivettiin lähes koko ajan nelinkontin ja pidettiin huoli ettei askel lipeä alta. Taakseen ei kehdannut kovin montaa kertaa katsoa - oltiin niin tajuttoman korkealla!

Välillä istuttiin paikoillamme ja ihasteltiin, sekä kauhisteltiin, maisemia. Mie en itse ole koskaan ollut yhtä korkealla, ja ylhäällä siintävä huippu näytti olevan aivan liian korkealla omalle rohkeudelle.

Valehuippuja oli muutama, ja jokaisen kohdalla mietittiin jaksetaanko vielä ylemmäs. Jokin meikäläisen sisällä pakotti jatkamaan - ehkä se korkeanpaikan pelko oli muuttunut adrealiiniksi ja painelin menemään rinnettä ylöspäin. Me oltiin jo Rástigáisan rinteessä, enää ei ollut kiire muualle kuin huipulle. Ennen pimeäntuloa meidän täytyisi päästä vain merkatulle reitille.

Yhtäkkiä rinne ei enää kohonnutkaan lähes pystysuunnassa ylöspäin, vaan loiveni loivenemistaan. Pysähdyttiin hetkeksi pohtimaan jatketaanko eteenpäin. Mun piti käydä katsomassa vain tunturin toiselle puolelle, mutta jatkoin vielä hieman ylös päin, aina niin pitkälle että pystyin hahmottamaan pyöreän laen huipun.

Olin hieman pettynyt Rástigáisan toispuolisiin maisemiin. Oletin maisemien olevan hieman jylhempiä, mutta pohjoisessa oli pelkkää vaaleanruskeaa tunturitasankoa. Rástigáisan oikea huippu kohosi vieressä. E:kin ilmestyi rinteestä ja jatkoi matkaansa eteenpäin. Otin kiven avulla meistä yhteiskuvan ja hipsin E:n luokse, joka kertoi etsivänsä korkeinta kohtaa aktiivisuusrannekkeellaan.

Fiilisteltiin maisemia ja vuoren valloitusta aikamme. Lähdimme kulkemaan alas rinnetta varovaisesti - ylös nouseminen alastuloon verrattuna oli paljon helpompaa! Alas ei päässyt suorinta reittiä, vaan kuljettiin ristiin rastiin sivuttain. Kivet liikkuivat kenkien alla ja meinasin moneen kertaan horjahtaa, onneksi pyllähdin aina takapuolelleni. Istuskeltiin myös alastullessa ja nautittiin auringon lämmöstä.

Lopulta pääsimme viimeinkin tasaiselle maalle. Taakse päin katsoessa en millään meinannut uskoa että olimme valloittaneet vieressä kohoavan Rástigáisán pienemmän huipun. Jalat olivat aivan muussina, mutta takaisinpäin oli kuljettava vielä monia kilometrejä.

Istuimme vielä tovin rinkkojen luona teestä sekä eväistä nauttien. Lähdimme kulkemaan korkealta näkynyttä joenpohjaa kohti, josta oikaisimme reilusti merkatulle reitille. Maasto koostui pienemmistä ojista kuin menomatkalla, ja ilmakin alkoi viiletä auringon kadotessa näkyvistä. 

Olo oli ihmeellisen energinen verrattuna päivän koitokseen. Olin tyytyväinen itseeni- en olisi ikinä uskonut selviytyväni noin rankasta päiväreissusta.

Vastaan merkityllä polulla meitä tuli Norjalaisia metsästäjiä, joiden kanssa E vaihtoi kuulumiset. Polku tuntui paljon pidemmältä kuin tullessa, ja väsymys alkoi painaa molempien mieltä. Haaveltiin leivonnaisista ja pohdittiin retkeilyvarusteiden eroja. 

Molemmat ylitimme Dárjoen kengät jalassa, enää ei jaksettu alkaa riisumaan niitä pois kun olimme lähellä parkkipaikkaa. Onnekseni vaelluskenkäni eivät päästäneet vettä ollenkaan sisään. Ohitsemme kiiti vielä muutama Norjalainen metsästäjä, ja saavuimme parkkipaikalle ennen auringonlaskua. 

Rástegáisán reissuun meillä meni 9h + tauot ja ajot. Kuljimme 21 kilometriä. Suosittelen yöpymään yhden yön Rástigáisán lähettyvillä, etenkin jos aikoo mennä merkattua reittiä. Pyöreän laen valloitusta en suosittele sen rinteen vaarallisuuden vuoksi. Alueelle voi hiihtää tai lumikenkäillä kevät-talvesta, lumettomaan aikaan sinne kannattaa suunnata loppukesästä - Rástigáisá on lumihuippuinen suurimman osan kesästä. 

Mulla meni Rástigáisán reissusta hartijat niin juntturaan että hoitelen niitä vielä kuukauden reissun jälkeenkin. Joka tapauksessa, vielä jonain kesänä palaan tunturille valloittamaan sen oikean huipun!

Rástegáisán päiväreissu

 

E heitti vaelluksella, että pitäiskö meidän tänä syksynä tehdä päiväreissu Finnmarkin korkeimmalle huipulle - Rástegáisálle. Idea kuulosti hullulta, mut kyllä hullu toisen tunnistaa...

Mun kuvitelmissa Rástegáisá on ollut semmoinen hirmuinen vuori, jolla sataa lunta kesälläkin ja reitti sinne olisi todella vaativa. Kamppeita pakkaillessani otin mukaani kaikkea lämpimää, ettei vaan kylmä viima yllättäisi. Edeltävänä iltana maalailin kauhukuvia synkästä ja kylmästä reissusta.

Yleensäkin kun muilta paikallakäynneiltä on kysellyt, millainen reissu Rástigáisálle meno on ja lähes poikkeuksetta vastaus on ollut hyvin epämääräinen, mutta on kehotettu käymään. Nyt tiedän miksi kukaan ei ole oikein osannut sanoa juuta eikä jaata.

Netistä koko tunturista ei löydy suomeksi paljoakaan tietoa. Ei selvää karttaa mistä löytyisi reitti ja lähes jokainen teksti kertoo eriä. Joku tikkureitti siellä kuitenkin menee. Ja kiviäkin on merkattu.

No. Me lähdettiin reissuun keskellä viikkoa, 22.9 torstaina. Ajettiin Utsjoelta Norjan puolelle, sieltä Levajoelle ja parkkeerattiin auto hevosaitauksen viereen metsikköön. Parkkipaikka on ennen Levajoen siltaa.

Parkkipaikalla E jutusteli paikalle sattuneiden Norjalaisten kanssa, ja lähdettiin patikoimaan koko ajan ylemmäs kohoavaa mönkijäuraa pitkin. Mönkijäuran ylitti Dárjoki, joka oli tähän aikaan vuodesta helppo ylittää ilman kenkiä ja kivetkin olivat hioutuneet mukavan pyöreiksi. Mutta vesi oli aivan tajuttoman kylmää! Joen ylitykseen avuksi otettiin pitkät seipäät, joita löytyi ylityspaikan läheltä.
Ylityksen jälkeen ura kohosi ylemmäs ja merkkitolpat tulivat esiin avotunturiin päästessämme.

Vaikka onkin syyskuu, lähes koko patikan ajan kuljin pelkkä kerraston pitkähihainen päälläni. Ja sekin oli liikaa! Housuina oli Fjällravenin paksummat housut ja niiden alle olin pukenut vielä kerraston paksummat housut... Arvatkaapa riisuinko nekin pois? Kaikenlisäksi nuo fjellut on mulle 2 kokoa liian isot ja lahkeet pussittaa. Loisto valinta siis.

Kuljimme jonkin aikaa tolppia myöten, mutta jo kaukaa näki että ne kiertävät reilusti länteen ja Rástigáisá kohosi suoraan edessämme. Päätimme lähteä oikomaan, ja hyvä niin - reissumme lyheni jopa 10 kilometrillä! Tolppareittiä tosin kannattaa seurata jos haluaa oikealle huipulle, me huiputimme pyöreän laen. Sekin on näkemisen arvoinen, mutta nousu on vaarallinen.

Oikoreittimme koostui entisistä joenpohjista, jängästä ja kiviröykkiöistä. Matka oli kokoaikaista nousemista ja meidän täytyi pitää lukuisia taukoja. Maaston kivisyys hankaloitti kulkua entisestään ja saimme kulutettua oikoreitilläkin runsaasti aikaa. Törmäsimme kiirunaporukkaan josta saimme hyviä kuvia ja etsimme tovin sopivaa puroa vesipullojen täyttämiseen.

Kun viimein Rástigáisán seinämä alkoi lähestyä, pohdimme jo ääneen mahdammeko jaksaa ylös asti. Jalkoja hapotti ja jouduimme pitämään pidemmän tauon ennen kiipeämistä. Mie olin tehnyt ruokatermariin italianpataa jauhelihalla, mutta olin jättänyt korkin hieman löysälle ja suurin osa nesteistä oli valunut ulos. Luojan kiitos olin pakannut termarin muovipussiin... Suklaakin oli sulanut repussa. Ihmekään jos koko patikan ajan virtasi hiki.

Koska kuvia on paljon ja enempää en kehtaa karsia, tämäkin reissu tulee kahdessa osassa. Toivottavasti näistä on jollekin Rástigáisálle tahtovalle hyötyä!