Goahppelašjávri - Utsjoki 15 km / vaellus -16

Tässä on viimeinen vaellusosio vaelluspostauksista. Tämän lisäksi kirjoitan vielä Birkejohkasta erikseen oman postauksensa. Edeltävät osat löytyvät seuraavista linkeistä Bađđaškaidi - Birkejohka , Birkejohka - Loktajávri - Goahppelašjávri ja Goahppelašjávri - Kuoppilasjärvi.

Kuoppilaksella vietetty yö oli huonompi kuin Birkejoella. Lämmitettiin mökki liian kuumaksi ja heräsin monta kertaa siihen kun E tuuletti kämppää. Nukuin kahdella makuualustalla, mutta puinen laveri painoi selkää ikävästi ja aamulla heräsin selkäkipuihin. Kello näytti seitsemää ja oli pakko ruveta toimimaan jotta selvittäisiin kotiin hyvissä ajoin.

Keiteltiin kaasuliedellä puuro- ja kahviveet ja nautittiin täyttävä aamiainen kaikessa rauhassa. Mökin takana on lähde, josta sai kätevästi kirkasta juomavettä ja astianpesuvedet. Pakattiin rinkat uusiksi ja alettiin valmistelemaan lähtöä.

Mökin pihassa odottelin E:tä ja katselin taivaalla lentelevää kotkaa. Se kaarteli niin kauakana, ettei siitä erottanut muuta kuin kotkamaisen hahmon. Muita eläimiä ei lähistöllä näkynytkään, porot olivat kaiketi kömpineet suojempaan edeltävän päivän sateilta.

Nousimme Kuoppilakselta ylös avotunturiin reittiä pitkin ja lähdimme kulkemaan rotkon myötä pohjoiseen. Kauniit maisemat avautuivat eteemme ja välillä koivikko peitti maisemia. Minulla oli hieman kuumeinen olo ja laahustin E:n perässä. Pian polku muuttui koko ajan nousevaksi mäeksi ja laskimme kilometrejä ensimmäiselle pysähdykselle.

Huono olo alkoi helpottaa välipalapatukan ja pähkinöiden jälkeen. Pysähyimme pienen järven tienoille Roavveoaivin tunturin rinteeseen ja pidimme rinkattoman tauon. Tuuli oli laantunut eilisestä, mutta keli oli viilentynyt. Meitä molempia väsytti ja kauhisteltiin jäljellä olevia kilometrejä. "Enää on puolet matkasta puolivälin ruokataukoon".

Kuoppilaksen jälkeen maisemat ovat tasaista tunturikkoa, pohdimme onko Utsjoella tundraa, vai pitääkö sen löytääkseen mennä Norjaan asti. Paistunturin erämaa on paljon karumpaa kuin Kaldoaivin ja ihailimmekin laajoja puuttomia alueita. 

Viimeinkin puoliväli koitti ja laskimme rinkat suuren kiven juureen Oađašanjohkalle. Oađašanjávrin  päässä tönötti yksinäinen tupa, jota ei oltu merkattu karttaan ja ihasteltiinkin sitä tovi. Itse en tiennyt, että noin "lähellä" kylää on jollakin mökki! Kateellisina mietimme kelle mökki mahtaakaan kuulua.

Laitettiin retkikeitin tulille ja alettiin valmistelemaan ei-niin-maittavaa-Pirkka-pasta-ateriaa. Mussutin ruisleipää kiven kolossa kylmissäni. Väsy painoi ja jalkoja kolotti. Tuulikin vielä. Ihasteltiin Oađašanjávrin maisemia ja pohdiskeltiin onko etelässä näkyvä tunturi jo Härkävaaraa. 

Söimme Pirkan kermapastaa soijarouheella - en suosittele. 

Täytimme vesipullot ja matka kohti kotia jatkui. Polku kulki hieman alaviistoon ja oli helppokulkuinen. Laskimme kilometrejä viimeisen pätkän puoliväliin asti ja pysähtelimme lepuuttamaan jalkojamme vähän väliä. Vastaan meitä tuli nainen joka ei kiireiltään ehtinyt edes moikata ja kaksi norjalaista nuorta miestä koirineen. E norjankielen taidoillaan jututti jätkiä ja toivotti hyvää matkaa Kuoppilakselle. Aloitimme Johtalanvárrille nousun. Vaikka Johtalanvaara onkin lähellä kotia, tuolloin kotimatka tuntui saavuttamattomalta. Istuimme Johtalanvaaran laella ja mietimme miten jaksaisimme vaeltaa loppuun - meillä molemmilla oli omat kipumme ja vaivamme. Mussutin loput suklaani tyytyväisenä pähkinäsekoituspussista ja laskeskelin kilometrejä kotiin. Kolme.

Ja kuten normaalistikin, lähdimme oikomaan tutuilla poluilla. Paitsi että minuun iski joku tunturihöpö ja ohjasin meidät kauhean risukon läpi suolle ja sieltä takaisin oikealle reitille. En tajua miten AINA kun mulla on joku kaveri matkassa onnistun lähtemään tutulla alueella väärään suuntaan ja päätymään risukkoon. 

Viimeiset kilometrit olivat hankalat. Kalkujoen retkeilyreitti on jyrkkää alamäkeä, ja kipeillä jaloilla sekä painavat rinkat selässä se on todella hankala kulkea kylälle päin. Hipsittiin pururataa pitkin kotipihaan ja riemuittiin vaelluksen päättymisestä. Oli ihanaa olla kotona, mutta edelleen luonto kutsui luokseen. 

3 päivän reissu oli lyhyt, mutta meille sopiva kahdella 15 kilometrin päivämatkalla. Jos vaellus olisi tuosta vielä jatkunut, neljäs päivä olisi ollut taukoa ja viidentenä olisimme jatkaneet. Ensi kesänä mullakin on kuukauden ansaittu kesäloma, ehkä tuolloin mennään viimeinkin pidemmälle reissulle?

Onneksi mulla on maailman parhain ja rohkein eräkamu E! On onni omistaa yhtä hullu ja luontorakas ystävä jonka kanssa suunnitelmat eräreissuista eivät lopu.

Goahppelašjávri - Kuoppilasjärvi

Kuoppilasjärven autiotupa oli meidän toisen vaellusyön majapaikka. Järvi ja sen alue on meille molemmille tuttu talven ajalta, mutta itse en ole aiemmin vieraillut siellä kesällä.

Kuoppilakselle pääsee Utsjoen 35 kilometriä pitkää vaellusreittiä pitkin, jonka virallisina lähtöpisteinä toimivat Kirkon parkkipaikka ja kylän keskustassa oleva luontotupa, mutta myös Geologista polkua pitkin Johtalanvárria päin kuljetaessa löytää polun. Polku Kalkujoen laavulta Johtalanvárrille on kyllä merkattu, mutta ainakaan omassa kartassa sitä ei näy.

Järvellä on 8 hengen mökki, jossa nukkumista varten on varattu pitkä laveripeti, jonka päälle mahtuu vielä 2 henkeä nukkumaan. Tuvassa on myös pirttikalusto, vedenhakuvälineet, pesuvehkeet (!), kamiina sekä kaasuliesi. Tupa sopii myös talvimajoitukseen ja monet riekostajat sitä käyttävätkin majoitteena.

Tuvan pihapiiristä löytyy myös huussi ja jätteenkierrätyspiste. Musta on hienoa, että keskellä erämaata saa jätettyä kertyneet roskat niille määrätyille keräyspisteille, jopa loppuun kuluneet patteritkin saa tiputettua matkasta ongelmajätepisteeseen.

Kesällä Kuoppilaksella on varmasti jopa ruuhkaakin, mutta tuskin ruuhkamäärä voittaa pääsiäistä. Itse olen vieraillut järvellä lähinnä kevät-talvesta, jolloin kelit ovat parhaimmillaan. Kuoppilakselle menee merkkaamaton kelkkareitti (ulkopaikkakuntalainen tarvitsee siis perässäajoluvan) jota myöten tuvalle pääsee myös hiihtäen tai läskipyöräillen.

Kuoppilasjärven "kanjonissa" on mukava kalastella. Talvella kelkoilla huristellaan tutuille kalapaikoille, sytytetään nuotio suojaisaan paikkaan ja nautiskellaan auringon lämmöstä. Länsiseinämää myöten menee muutamia kelkkareittejä ylös ja läheiselle Loktajávrille, jota käytetään myös pilkkipaikkana. Järvestä saa lähinnä pikkutaimenia ja rautuja.

Järven länsipuolella kohoavalle seinämälle kannattaa kiivetä. Sinne ei mene erillistä polkua, mutta varovaisuutta noudattamalla ylös pääsee kätevästi heti mökin takaa nousemalla. Ylhäällä pohjoiseen päin aukeaa upeat maisemat koko järvelle, ja etelässä siintää Paistunturin erämaa.

Kuoppilasjärven pohjoispäässä on kaksi kammia, toinen on avoin ja toinen lukittu. Ne ovat hieman piilossa kesällä, mutta talvella niiden ohitse menee kelkkaura josta ne on helppo havaita. Avoin kammi on nukkumiskelpoinen, mutta suhteellisen huonossa kunnossa ja kosteus on tainnut tehdä tehtävänsä sen seinämiin.

Seuraavaksi vaelluspostaus-sarjassa vuorossa Kuoppilas-koti 15 km. Ja Rastigaisan huiputuksesta on myös tulossa juttua!

Birkejohka - Loktajávri - Goahppelašjávri n. 6km / vaellus-16

Ohhoh, olin hieman yllättynyt kun sattumalta kävin katsomassa pitkästä aikaa blogin katsojamääriä! 196 näyttöä (joka on mulle aivan älyttömän suuri määrä) vaelluspostauksen jälkeen :) kiitos lukijoille mielenkiinnosta!

Birkejohkalla nukuttu yö oli ehkä tähän astisista telttaöistä parhain, tai sitten aika kuultaa muistot. Mie nukun aina korvatulpat korvissa ja kuulin yöllä vain sateen hakkaavan teltan seiniin. Aamulla heräsin herätyskelloon ja tulpat poistettuani kuulin ulkona pauhaavan tuulen. Kiireesti avasin vetoketjut ja kurkkasin absidiin - yksi nurkka oli romahtanut tuulen voimasta ja likomärkä telttakangas makasi vasten rinkkoja ja kenkiä. Pikavauhtia sulloin makuupussin pussiinsa, puin lisää vaatetta ja kömmin ulos vesisateeseen.

Saattaa kuulostaa hassulta, mutta absidia kiinnittäessäni mieleen tuli vain, että kuinka oonkaan kaivannut vaeltamista ja pieniä kommelluksia sekä haitattomia vastoinkäymisiä. Absidin ollessa jälleen ryhdissä kömmin takaisin telttaan, jossa päätettiin valmistaa aamiainen sateelta suojassa.

Vaikka sää olikin kurja saatiin reippaasti koottua kamppeet ja teltta. Tankattiin puuroa ja ruisleipää tulevaa joenylitystä varten ja psyykattiin toisiamme koitokseen. Viime vuonna ylitimme Kevojärven pohjoisimman kahlaamon jossa oli apuna köydet. 

Kiersimme Birkejohkaa aikamme ja etsimme sopivaa ylityspaikkaa. Monta kertaa päätimme koettaa tietystä kohtaa mutta pelko kaatumisesta jarrutti aikeita. Lopulta mönkijäuran länsipuolelta lähdimme kumikengät (crocsin kaltaiset) jalassa ylittämään jokea. Tuuli otti pahasti kiinni rinkkoihin, jalkoja palelsi ja housunlahkeet kastuivat. Joki oli sen verran leveä, että saatiin kulutettua pelkkään kahlaamiseen arviolta 20 minuuttia. Joessa oli pinnalla muutamia kiviä joista sai kumartamalla otettua tukea, mutta hurjaa puuhaahan se oli liukkailla kivillä. Ensi kesän ostoslistalla on ehdottomasti vaellussauvat.

Voitonriemuinen fiilishän siinä tuli kun molemmat päästiin kuivalle maalle ehjinä. Ylävitoset heitettyä puettiin sukat ja kengät takaisin jalkaan ja lähdettiin kulkemaan kohti Loktajávria. Mönkijäura kulki Loktaoaivin viertä kohoten korkeammalle ja korkeammalle. Karttaan on merkattu, että mönkijäura haarautuisi Loktajärveä ennen tunturin päälle, muttemme missään vaiheessa havainneet koko risteystä tai uraa. Saatoimme toki höpötellessä vain kävellä sen ohi.

Loktalla meillä oli kylmä. Tuuli tuntui vain yltyvän ja vettä satoi vasten kasvoja. Mönkijäura loppui osaltamme ja jatkoimme järven itäpuolta pitkin kohti Goahppelašjávria. Loktaan laski pieni puro jonka halkaisija ei ollut kuin 1,5 metriä parhaimmillaan emmekä millään meianneet päästä sen yli tuulen takia. Surkuhupaisaa.

Loktajärven ohitettuamme löysimme tunturin rinteestä suojaisan paikan jossa söimme evästä ja riisuimme rinkat hetkeksi pois. Onneksi huumoria sentään riitti vaikka vaatteet alkoivat päästää vettä lävitseen ja rinkat painoivat joenylityksen jäljiltä vietävästi. 

Matkamme jatkui toisiamme tsempaten sumusateessa. Kuljimme Kuoppilasjärveltä kohoavan seinämän itäpuolta komeiden maisemien avautuessa eteemme. Reitillä sai lukea karttaa oikein urakalla, jotta sopiva reitti hahmottuisi. Rinne on hankalakulkuinen kurunsa, purojensa ja kiviröykkiöittensä takia. Ennen suurta kiviröykkiötä laskeuduimme alemmas ja sieltä kohti rantaa.

Ja voi sitä riemua kun tupa alkoi lähestymään. Suurin syy meidän hyväntuulisuuteen matkalla kohti Kuoppilasjärveä syntyi tiedosta että seuraava yö vietettäisiin lämpimässä tuvassa jossa saadaan kuivattua kamppeet kunnolla.

Tuvalla ihailtiin siistejä tiloja, ripustettiin vaatteet kuivumaan kamiinan yläpuolelle ja pistettiin tulet pesään. Ruoka maistui hyvältä ja mieli lepäsi. Reissun vaikein (mutta lyhyin) osuus oli ohi. 

Seuraavassa osassa asiaa pelkästä Goahppelašjávrista, Kuoppilaksesta. Koulun takia en tiedä milloin saan 3 (jep!)  viimeistä osaa kirjoitettua, joten tsekatkaa blogin InstaGram Adventurelandlapland :)

Bađđaškaidi - Birkejohka 15 km // vaellus-16

 Otsikosta jo huomaakin, kesän vaellus on patikoitu! 

Kuten normaalistikin, suunnitelmat muuttuivat ja Guivin reissu muuttuikin kolmipäiväiseksi vaellukseksi hieman ylempänä Paistunturin erämaata.

Ensimmäinen päivä starttasi puolilta päivin Bađđajoen parkkipaikalta jossa pistettiin loput kamppeet kiinni rinkkoihin ja sanottiin heipat meidän kuskille, J:lle. Reissun rankin nousu oli onneksi ensimmäisenä, ja hikoiltiinkin Bađđaškaidin rinteessä tovi. 

Mönkijäuraa oli helppo kävellä ja ehdittiinkin pitämään muutama henkäisytauko ennen ruokataukoa. Aurinko paistoi ja poroja vilisi joka suunnassa.

Rastigaissan rinteet 

Ruokailupaikaksi valittiin suuren kiven vierusta, koska tuuli yltyi yltymistään. Vettä haettiin lähimmästä lammikosta johon virtasi vettä lähteestä. Ruokaa valmistellessa tunsin nipistyksen sormessani ja kauhistuksekseni huomasin purijaksi aivan jumalattoman kokoisen hämähäkin! 

Mie en pelännyt ennen hämähäkkejä, mutta voin sanoa että lukin kokoisen hämähäkin purressa isommallakin kaverilla saattaa lirahtaa housuun. Hämy lensi komeassa kaaressa keskelle meidän ruokavälineitä ja paniikissa sitä sitten etsittiinkin tuloksetta. 

Kohtauksesta rauhoituttuamme ruokailtiin reissun ekat nuudeli-soijarouhe- hässäkät ja lepuuteltiin nousussa rasittuneita jalkojamme. Hämpyn puremasta ei jäänyt jälkeä (onneksi) muualle kuin mieleen...

Emppu ja edessä kohoava Loktaoaivi

Matka jatkui kohti Orošoaivia, jonka lausumista harjoiteltiin ja pohdittiin useampi tovi. Kokoaikainen nouseminen ylemmäs ja ylemmäs tunturiin alkoi jo tuntua jaloissa, väsymyskin painoi ja takaa hiipivät sadepilvet loivat tunnelmaa iltaan. 

Loppujenlopuksi itse Orošoaivin huippu ei ollut kovin kummoinen, koska sillehän oltiin hiippailtu jo koko päivä. Korkealla sitä joka tapauksessa oltiin ja maisemat etelään olivat upeat. Näimme jopa kaukana ystävän perheen mökit, jossa pääsin eräänä maaliskuisena iltana pulahtamaan paljuun ... Ajatus paljusta lämmitti mieltä.

Perillä olo oli helpottunut, mutta yllättävän energinen ottaeen huomioon päivän aikana kuljettu matka! Joki pauhasi Loktaoaivin alapuolella muuttuen koskeksi ja tasainen telttapaikkakin löytyi helposti.

Ja ei kun teltta pystyyn, kamppeet perinteisesti levälleen pitkin jänkää ja nuotiota kyhäämään. Pienissä liekeissä grillasimme makkarat ja mussutimme ties mitä rinkasta löytyvää iltapalaksi. Ja koska energiaa vielä riitti, molemmat kiivettiin vuorotellen viereisen nyppylän päälle hoitamaan puhelinsignaalia tarvitsevat asiat ja kuvattiin koskea aikamme.

Yöksi puin päälleni turhan paljon vaatetta, ja jopa hikoilin jossain vaiheessa yötä oikein kunnolla. Pussini mukavuusalue on n. 7 asteessa naisella ja yöllä taisi viiletä n. 4 asteeseen. Yöksi luvattu sadekin alkoi, ja aamulla herättiinkin pieneen yllätykseen...

... Lisää seuraavassa osassa, Birkejohka - Loktajávri - Goahppelašjávri!

Skoarrajávrin aamu

Postaus on jatkoa edeltävälle osalle

Olin aamulla yllättyneen positiivinen yöstä, vaikka uusi makuupussi (Haltin ultra 12 M) hiostikin n. 15-20 asteen helteessä. Yöllä päädyin nukkumaan se peittonani ja olin tyytyväinen päätökseeni ottaa tyyny mukaan. Ja makuupussi oli aivan mahtava, suosittelen. Mukava ja pehmoinen.

Pekukin oli jo hereillä, jossain vaiheessa yötä minun täytyi ottaa korvatulpat pois ja kuunnella luonnon ääniä kun koira tiiraili ympärilleen ja haisteli ilmaa. Teltan vieressä rääkyi joku lintu, sitä Peku kai haisteli.

Möngin ulos teltasta kytkettyäni koiran flexiin kiinni ja siristelin maisemia. Aamun aurinko paistoi ihanasti järveltä päin vasten kasvoja ja pienoinen tuulenvire viilensi. Tunturissa pärjäsi oikein hyvin ilman mitään takkia.

Aamupalaa, valmiiksi kotona tekemääni leipää söin kiven päällä Pekun kytätessä kauempana. Järven toisella puolella tunturin päällä leijaili kotka, en pystynyt hahmottamaan niin kaukaa mikä se oli mutta appiukko kertoi nähneensä lähistöllä merikotkan. Se, tai joku muu, joka tapauksessa hieno lintu oli. Se oli ensimmäinen olento meidän lisäksi (jos kahta kuollutta myyrää ei lasketa) tunturissa mitä olin siihen mennessä nähnyt.

Kuvailin hieman maisemia ja aloitin teltan purkamisen. Käytössäni oli J:n vanhempien Jack Wolfskinin Tundra, ehkä hieman painava yksin kuljeskeluun mutta muuten loistava! Koiran kanssa taikka kaksin. Jos kuitenkin nyt innostun enemmän yksin retkeilystä aion ostaa hieman pienemmän ja kevyemmän teltan. 

Samalla kun pakkailin Peku oli innostunut kaivamaan maanalaista lähdettä esiin. Siinäpä oli homma pukea kuraiselle koiralle valjaat päälle... Lähdimme ylittämään Skoarravaaraa ja soitin J:lle lähdöstä. 

Kiersimme eri kautta alas ja välillä sai torua koiraa vetämisestä. Nilkka pyörähti pari kertaa ympäri vaelluskengän sisällä, epäilen raskaan rinkan ja löysän kengän olleen syy tälle. Vaelsimme avaran tunturilaakson halki alamäkeen, jossa rymysimme taas vaivaiskoivikon läpi. Tulin hieman väärästä kohtaa alas ja jouduimme kulkemaan poroaidan läpi hankalammasta kohtaa, mutta onnekseni päädyimme tielle n. 20 metriä kauempaa kuin mitä oli tarkoitus. Postilaatikoilla meitä vastaan poukkoili reissun toinen eläin, poro.  

Hiippailimme anoppilaan juomaan aamukahvit (Peku tervehti leikkikaveriaan ulkohäkissä) ja lähdimme aamulla mummolaan hoitoontulleen pojan kanssa kotiin. Mahtoi siinä olla pikkujätkällä ihmeteltävää kun mettärosvon näköinen mamma tulee hakemaan niin aikaisin hoidosta :).

 Huomenna läskipyöräretkelle. Samalla tulee kuljettua Skalluvaara- Ailigas-reitti.

Yö Skoarrajávrilla

Viime keskiviikkona pakkasin rinkan pojan nukkumaanmenoajan jälkeen ja ajoin anoppilaan, josta lähdin nousemaan Kaldoaivin erämaahan. Rinkkaan olin pakannut kaikkea turhaa, lämpökerraston ja hupparin kylmän yön varalta, kameran rungon lisäksi kolme eri objektiivia ja kameran jalatkin roikkuivat rinkan sivusta. Painoa koko komeudelle tuli arviolta 15-18 kiloa, ja se tuntui Skoarravárrin rinteessä.

Tämän kesän tavoitteena oli nukkua yö tunturissa, ja itseni tuntien minun täytyi tarttua tuumasta toimeen heti kun tilaisuus tuli, muuten olisin jänistänyt liikaa ja jättänyt koko homman tekemättä. Suurimmat pelot luonnossa nukkuessa liittyvät petoeläimiin ja yön pimeisiin kulkijoihin, joita erämaassa liikuskelee taatusti vielä vähemmän kuin mitä edellä mainittuja. Mukaani otin Pekun mörönsyötiksi.

Päästyäni vaivaiskoivupöheiköstä tulin avotunturiin jossa matka jatkui Skoarravaaran laelle. Polku Skoarrajärvelle kulkee vaaran vierellä, mutta halusin saada puhelimeen signaalin jotta voin soittaa kotia. Kenttää löytyikin yllätyksekseni monesta eri kohtaa ja painoin jokaisen mieleeni että voin tarvittaessa soitella itselleni apua tunturiin.

Hyttysiä ja mäkäriä oli kiusaksi asti ja hyttysmyrkkyä tulikin suihkuteltua muutamaan otteeseen lisää ja Peku kieriskeli soissa ja uiskenteli lammoikoissa viilennelläkseen itseään. Rinkka tuntui hyvältä selässä, mutta raskaan kameran hihna hiersi niskaa.  Pitäisi kehitellä joku pidike kameralle.

Vaelsimme Skoarravaaran yli ja laskeuduimme Skoarrajärvelle, jolla onneksi tuuli. Läkähtyneenä kuumuudesta ja jyrkästä noususta nakkasin rinkan menemään ja kytkin koiran koivuun kiinni. Tuntui hurjalta olla perillä ja pieni pelon poikanen hiipi takaraivoon. Onkohan täällä muita?

Ryhdyin kokoamaa telttaa. Tuuli ärsytti ja Pekun haukkuminen lisäsi ärsyyntyneisyyttä. Teltta oli yllättävän helppo koota yksin, märkä maaperä harmitti. Väsyneenä tiirailin ympärilleni ja yritin löytää vastarannalta edes yhtä poroa. Ei mitään tai ketään.

Keräsin puita ja risuja ja yritin sytyttää nuotiota tuloksetta. Ärsytti vielä lisää. Koirakin haukkui edelleen, minulle kai kun en muitakaan nähnyt. Kaivoin trangian esille ja grillasin makkaran sillä. Koira tuijotti makkaroita ahnaasti ja pilkoin sille herkkupaloiksi yhden. Ja toisen.

Päätin mönkiä koiran kanssa teltan sisään, ei tuulessa istuskelusta tullut mitään. Rinkan jätin absidiin, mutta ruuat ja vaatteet otin teltan sisälle. Peku pyrki eteisestä ulos ja onnistuikin sukeltamaan helman ali ulkopuolelle. Siinä olikin homma saada koira takaisin sisälle.

Teltassa Peku oli yllättävän rauhallinen. Se etsi itselleen mukavan asennon vaatekasasta ja alkoi ahnaasti haistella ruokapussia. Mielessäni ei pyörinyt kauhukuvia tulevasta yöstä, mutta jännitti sen verran ettei uni tullut. Välillä vilkuilin koiran reagointia ääniin ja pistin korvatulpat korviin. Mukaan olin myös pakannut Mansikkapehmis-liköörinjämät (niin kauheaa, ettei vahingossakaan tule juotua liikaa) ja join muutaman rohkaisuryypyn. Ja söin puolet suklaalevystä. Ja Peku söi viimeisen makkaran, kun pussin ihastelusta ei tullut loppua.

Yö meni pyöriessä ja koiraa katsellessa. Nukuin onnekseni 02-06:30 välin ja aamulla jopa torkutin hieman...

lisää seuraavassa postauksessa!