Olin aamulla yllättyneen positiivinen yöstä, vaikka uusi makuupussi (Haltin ultra 12 M) hiostikin n. 15-20 asteen helteessä. Yöllä päädyin nukkumaan se peittonani ja olin tyytyväinen päätökseeni ottaa tyyny mukaan. Ja makuupussi oli aivan mahtava, suosittelen. Mukava ja pehmoinen.
Pekukin oli jo hereillä, jossain vaiheessa yötä minun täytyi ottaa korvatulpat pois ja kuunnella luonnon ääniä kun koira tiiraili ympärilleen ja haisteli ilmaa. Teltan vieressä rääkyi joku lintu, sitä Peku kai haisteli.
Möngin ulos teltasta kytkettyäni koiran flexiin kiinni ja siristelin maisemia. Aamun aurinko paistoi ihanasti järveltä päin vasten kasvoja ja pienoinen tuulenvire viilensi. Tunturissa pärjäsi oikein hyvin ilman mitään takkia.
Aamupalaa, valmiiksi kotona tekemääni leipää söin kiven päällä Pekun kytätessä kauempana. Järven toisella puolella tunturin päällä leijaili kotka, en pystynyt hahmottamaan niin kaukaa mikä se oli mutta appiukko kertoi nähneensä lähistöllä merikotkan. Se, tai joku muu, joka tapauksessa hieno lintu oli. Se oli ensimmäinen olento meidän lisäksi (jos kahta kuollutta myyrää ei lasketa) tunturissa mitä olin siihen mennessä nähnyt.
Kuvailin hieman maisemia ja aloitin teltan purkamisen. Käytössäni oli J:n vanhempien Jack Wolfskinin Tundra, ehkä hieman painava yksin kuljeskeluun mutta muuten loistava! Koiran kanssa taikka kaksin. Jos kuitenkin nyt innostun enemmän yksin retkeilystä aion ostaa hieman pienemmän ja kevyemmän teltan.
Samalla kun pakkailin Peku oli innostunut kaivamaan maanalaista lähdettä esiin. Siinäpä oli homma pukea kuraiselle koiralle valjaat päälle... Lähdimme ylittämään Skoarravaaraa ja soitin J:lle lähdöstä.
Kiersimme eri kautta alas ja välillä sai torua koiraa vetämisestä. Nilkka pyörähti pari kertaa ympäri vaelluskengän sisällä, epäilen raskaan rinkan ja löysän kengän olleen syy tälle. Vaelsimme avaran tunturilaakson halki alamäkeen, jossa rymysimme taas vaivaiskoivikon läpi. Tulin hieman väärästä kohtaa alas ja jouduimme kulkemaan poroaidan läpi hankalammasta kohtaa, mutta onnekseni päädyimme tielle n. 20 metriä kauempaa kuin mitä oli tarkoitus. Postilaatikoilla meitä vastaan poukkoili reissun toinen eläin, poro.
Hiippailimme anoppilaan juomaan aamukahvit (Peku tervehti leikkikaveriaan ulkohäkissä) ja lähdimme aamulla mummolaan hoitoontulleen pojan kanssa kotiin. Mahtoi siinä olla pikkujätkällä ihmeteltävää kun mettärosvon näköinen mamma tulee hakemaan niin aikaisin hoidosta :). Huomenna läskipyöräretkelle. Samalla tulee kuljettua Skalluvaara- Ailigas-reitti.
Viime keskiviikkona pakkasin rinkan pojan nukkumaanmenoajan jälkeen ja ajoin anoppilaan, josta lähdin nousemaan Kaldoaivin erämaahan. Rinkkaan olin pakannut kaikkea turhaa, lämpökerraston ja hupparin kylmän yön varalta, kameran rungon lisäksi kolme eri objektiivia ja kameran jalatkin roikkuivat rinkan sivusta. Painoa koko komeudelle tuli arviolta 15-18 kiloa, ja se tuntui Skoarravárrin rinteessä.
Tämän kesän tavoitteena oli nukkua yö tunturissa, ja itseni tuntien minun täytyi tarttua tuumasta toimeen heti kun tilaisuus tuli, muuten olisin jänistänyt liikaa ja jättänyt koko homman tekemättä. Suurimmat pelot luonnossa nukkuessa liittyvät petoeläimiin ja yön pimeisiin kulkijoihin, joita erämaassa liikuskelee taatusti vielä vähemmän kuin mitä edellä mainittuja. Mukaani otin Pekun mörönsyötiksi.
Päästyäni vaivaiskoivupöheiköstä tulin avotunturiin jossa matka jatkui Skoarravaaran laelle. Polku Skoarrajärvelle kulkee vaaran vierellä, mutta halusin saada puhelimeen signaalin jotta voin soittaa kotia. Kenttää löytyikin yllätyksekseni monesta eri kohtaa ja painoin jokaisen mieleeni että voin tarvittaessa soitella itselleni apua tunturiin.
Hyttysiä ja mäkäriä oli kiusaksi asti ja hyttysmyrkkyä tulikin suihkuteltua muutamaan otteeseen lisää ja Peku kieriskeli soissa ja uiskenteli lammoikoissa viilennelläkseen itseään. Rinkka tuntui hyvältä selässä, mutta raskaan kameran hihna hiersi niskaa. Pitäisi kehitellä joku pidike kameralle.
Vaelsimme Skoarravaaran yli ja laskeuduimme Skoarrajärvelle, jolla onneksi tuuli. Läkähtyneenä kuumuudesta ja jyrkästä noususta nakkasin rinkan menemään ja kytkin koiran koivuun kiinni. Tuntui hurjalta olla perillä ja pieni pelon poikanen hiipi takaraivoon. Onkohan täällä muita?
Ryhdyin kokoamaa telttaa. Tuuli ärsytti ja Pekun haukkuminen lisäsi ärsyyntyneisyyttä. Teltta oli yllättävän helppo koota yksin, märkä maaperä harmitti. Väsyneenä tiirailin ympärilleni ja yritin löytää vastarannalta edes yhtä poroa. Ei mitään tai ketään.
Keräsin puita ja risuja ja yritin sytyttää nuotiota tuloksetta. Ärsytti vielä lisää. Koirakin haukkui edelleen, minulle kai kun en muitakaan nähnyt. Kaivoin trangian esille ja grillasin makkaran sillä. Koira tuijotti makkaroita ahnaasti ja pilkoin sille herkkupaloiksi yhden. Ja toisen.
Päätin mönkiä koiran kanssa teltan sisään, ei tuulessa istuskelusta tullut mitään. Rinkan jätin absidiin, mutta ruuat ja vaatteet otin teltan sisälle. Peku pyrki eteisestä ulos ja onnistuikin sukeltamaan helman ali ulkopuolelle. Siinä olikin homma saada koira takaisin sisälle.
Teltassa Peku oli yllättävän rauhallinen. Se etsi itselleen mukavan asennon vaatekasasta ja alkoi ahnaasti haistella ruokapussia. Mielessäni ei pyörinyt kauhukuvia tulevasta yöstä, mutta jännitti sen verran ettei uni tullut. Välillä vilkuilin koiran reagointia ääniin ja pistin korvatulpat korviin. Mukaan olin myös pakannut Mansikkapehmis-liköörinjämät (niin kauheaa, ettei vahingossakaan tule juotua liikaa) ja join muutaman rohkaisuryypyn. Ja söin puolet suklaalevystä. Ja Peku söi viimeisen makkaran, kun pussin ihastelusta ei tullut loppua.
Yö meni pyöriessä ja koiraa katsellessa. Nukuin onnekseni 02-06:30 välin ja aamulla jopa torkutin hieman...
Ja jälleen kuvia toissa-toissa-viikonlopulta jolloin oltiin tunturissa pilkillä ja ajelemassa.
J otti itselleen maaliskuuksi kesäloman (kyllä!) niin päästään koko pienen perheen kanssa pilkille, nyt kun kelitkin alkaa olemaan keväisemmät. Pikkupoikakin täyttää alle kuukauden päästä vuoden, hui! Paitsi että mun mammalomailu loppuu viimein ja aloitan työt terveyskeskuksella. Jep. Huhtikuussa aloitan lähihoitajan oppisopimuskoulutuksen!
Jep, minä, luonto-ohjaajaksi opiskellut vaihdan alaa. Miksikö? Yksinkertaisesti oppaan töitä ei ole ollut tarjolla ja nyt kun meillä on pieni perhekin pitkä-aikainen työ on ajankohtaisempaa- sesonkityö ei sovellu hyvin pienen lapsen elämään.
Mutta alan vaihdos ei vaikuta mitenkään blogin pitoon tai luonnossa harhailuun. Luonto-ohjaajan koulutuksessa on se hyvä puoli että siitä on hyötyä myös harrastuksissa. Ja mulla on pieniä suunnitelmia jo ensi talvelle, toivottavasti ne toteutuvat!
1. kesällä mun lenkkeilyt kohdistuu pääosin metsään tai tunturiin. Tunnin lenkki saattaa venähtää pidemmäksi koska lähes aina poikkeuksetta poikkean polulta/ lähden laskeutumaan kotiin uusista paikoista jotka usein osoittautuu huonoiksi valinnoiksi...
2. Ennen unohtelin kotiin kameran muistikorttia. Nykyään akku on lähes aina kotona. Tai se pidike millä kamera kiinnitetään kolmijalkaan on zoomiputkessa kiinni. Tai akku on muuten vaan lataamatta.
3. Pelkään ulkohuusseja. Mulla on aina jokin lamppu mukana jolla tsekkaan huussin perusteellisesti. Eihän sitä koskaan tiedä mitä siellä vaanii...? Tämäkin juontuu jostain lapsuuden Aulangon reissusta jossa pelkäsin että huussin sisällä on karhu.
4. Joskus pienikin rapina sa mut pelkäämään karhua. Sitten sitä hipsitäänkin nopeinta reittiä kotiin. Tai jos koira saa vainun jostain, se ei voi olla hirvi tai mikään muu sarvellinen...
5. Mulla on jatkuvasti uusia vaellussuunnitelmia mielessä. Tällä hetkellä haaveilen hiihtovaelluksesta ja ensi kesän parin yön yksinvaelluksesta. Valoisaan aikaan totta kai, mun vainoharhailu ei kestäis yksinäisiä pimeitä öitä.
6. Pelkään pimeää. Oon lopettanut kokonaan kauhuleffojen katsomisen koska pari revontulireissua on päätynyt siihen kun pakkaan kamat kauhuissani autoon ja kaasutan paikalta pois.
Okei oon mie vissiin hieman vainoharhainen.
Kuvat otettu torstaina lähimetsästä. Autoa en kuulemma saanut käynnistää pakkasen takia eikä kelkkakaan käynnistynyt lukuisista yrityksistä huolimatta...
Ainoa ääni, joka tunturissa kuuluu on tuuli, puhe ja moottorikelkan hurina.
Kylmä. Viileä tuuli puhaltaa kasvoille ja saa posket kipristymään.
Aurinko ja kuu. Kaamos alkaa lähestymään loppuaan.
Ei revontulia. Vain kuu valaisi yötä Kaldoaivin erämaassa.
Tunturin laella koskematon lumi makasi varpujen ja kivikoiden päällä.
Kahdestaan tunturissa. Ihan yksin. Pimeässä vain kameran kanssa lumihangessa seisoessa pisti miettimään, että onneksi maailmassa on vielä lukuisa paikkoja jonne valosaaste, moottoriteiden hälinä ja roska ei ylety.
Nuo neljä päivää erämaassa teki hyvää arjelle, tällä hetkellä asteita on -29 ja pitäisi lähtä kävellen kauppaan hakemaan villalankaa ja uusia puikkoja.
Tässäpä tämä mukavasti myöhässä oleva postaus nyt on!
Dädää, koska en mainostanut arvontaa missään oletetusti osallistujia oli vähän, samoiten kysymyksiä. Keräilin myös postaukseen kysymyksiä joita kysyttiin kommenteissa jo ennen arvontaa tuleepahan uutta tietoa meikästä ja kisusta teille :) mukana myös arveluttavaa materiaalia meidän arjesta.
kisu saa vieläkin kamalia "vaanin ja puren sua"- kohtauksia
muutettiin omaan kämppään, jonka sain eilen siivottua ja laitettua kuntoon
Mikä on sun unelmatyö?
Tahdotko olla poronhoitaja vai mikä on sun päätavoite? – tahdon tehdä työkseni sekä talviajan oppaan, että poronhoitajan töitä. Oppaanaolon (etenkin moottorikelkka) haasteet ja poronhoidon erilaisuus ja kulttuuri tuntuu omalta.
Mikä kamera sulla on?- Nikon D3100
Mikä sai sut lähtemään Lappiin? – työssäoppimisjakson
jälkeen valaistuin ja tajusin että voin vaihtaa koulua ”tasokkaampaan”
(NOT) ja mua ei oikein perheen lisäksi
pidätellyt mikään etelässä. Lapissa asuminen poikkeaa reilusti etelän meiningeistä, kun pääsee sisälle piireihin täältä ei niin vain lähdetä...
siniset renkulat on kulkeneet mukana since ysiluokan päättärit, eli n. 4½ vuotta
meillä oli kauhea kokoamisurakka ja kerkesin jo luovuttaa sängyn kanssa. Onneki kaveri tuli ja kokos ton!
kissalla on pakkomielle pusseihin ...
Mikä viehättää eniten Lapissa? – luonto, ja tää mahtava
mystisyys eteläsuomalaisen silmin katsottuna. Täällä on niin yhteisöllisempää kaikki, etenkin pohjoisimmassa Lapissa.
Millasta olis elämä ilman kissaa? – helppoa, rauhallista,
tylsää, vähemmän stressaavaa…
Mitä yleensä teet vapaapäivinäsi? – nukun. Jos jaksan,
urheilen, liikun luonnossa ja suunnittelen omia projekteja (vaelluksia, koulu-
ja työjuttuja…) nyt lähiaikoina on tullut ajeltua Karigasniemellä ja vietettyä aikaa kavereiden kanssa.
Millaisia Utsjokelaiset ovat? Onko ihmisiin tutustuminen
erilaisempaa kuin etelämmässä? – suurinpaan osaan kavereista, joihin oon täällä
tutustunu tutustuin työpaikkani kautta – tulivat, söivät ja juttelivat. Täällä
pääsee helposti piireihin mukaan, koska nuoriso on kiinnostunut tutustumaan
uusiin ihmisiin ja ottamaan tuntemattomatkin iästä riippumatta (ikäerot 16-30 parhaimmillaan) mukaan
illanviettoihin
Nastolan kotikoti<3
Millaisia tarinoita olet kuullut edesmenneistä asukkaista? –
legendoja vaaralta lumivyöryssä lasketelleesta miehestä aina ikäiseni pojan
junaturmaan saakka, aika perussettiä. Mitään saamelaislegendoja en ole
kuullut…vielä. Naapuristani olen kuullut rankempaa settiä, kunhan syö lääkkeensä kaikki on hyvin ...
onko saame vaikea kieli?- yllättävän helppo. Jos jaksaisin
opiskella ahkerammin osaisin jo puhua vaikka mitä. Esim. numerot on lähellä
suomalaisia. Lausuminen on taas puolestaan hankalaa… Mutta ymmärrän kavereiden käymiä keskusteluita aika hyvin.
ystäväiseni ovat luovia :)
boazu
oletko koskaan käynyt Kainuussa? – oon asunu siellä 6 vuotta
? :D
luetko kuinka paljon kirjoja vuodessa? – en. Kaksi Twilightä
luin kesän aikana väkisten läpi. Kaduttaa, aivot suli.
Missä on lähin kirjastosi? – naapurissa :D
Mistä haaveilet tällä hetkellä? - siitä, että pääsisin koulun kautta moniin erilaisiin porotapahtumiin, ja ootan innolla talven erotuksia!
missä näet itsesi 10 vuoden päästä? – jaa-a, rikkaan
poromiehen vaimona totta kai! Oma safarifirma ja sillee
kuvaile itseäsi kolmella sanalla – ”ota kaikki kokemuksena”,
helposti ärsyyntyvä ja lapsellinen
kisu vei tupareissa miesten huomion ...
mikä on mielestäsi parhain ja huonoin piire itsessäsi? – Oon
aika avoin uusia asioita kohtaan ja harvemmin tuomitsen ihmisiä, tulen toimeen
tuntemattomienkin kanssa, ja pyrin olemaan aina positiivinen. Ärsyynnyn
helposti, eteenkin jos kyseessä on koulutuskeskukset ja opot tai VR:llä
asiointi.
mikä tekee sinut onnelliseksi? – kissa, Pentikin Saaga-
tyynyliina, lakritsijäätelö, ystävät ja uni.
oletko koskaan ratsastanut hevosella? – joo, kerran. Olin
tet- jaksolla tallilla …
v*tuttaako tielle parkkeeraavat porot? – ei! Mä oon yleensä
kuski, mut koska oon niin turisti oon vaan fiiliksissä jos tiellä hilluu
reintieersejä. Nyt niitä vasta onkin
teillä ku ovat laskeutuneet vauvvaporojen kanssa tuntureilta :3 (tää on jo
vähän noloa, aatelkaa mut koulussa erotuksissa K
”iiik poro kattokaa!”) mut porot tulee kuulemma ohittaa oikealta puolelta...
sähköasentaja- ystäväiseni kädenjälkeä
millainen olisi unelmiesi vaellusreissu? – semmonen viikon
kestoinen tuolla pohjoisimmassa tunturissa, jossa sataisi vettä parina päivänä,
pitäis oikeesti psyykata itteään ja kavereita jaksamaan, iltanuotioita, hieman
öistä jännitystä outojen rapinoiden takia,
vedenylityksiä (kahlaten tai uiden!) ja ja…
mikä on jännittävintä vaelluksessa? – se, et kestääkö pää
sitä väsymystä ja kaikkea surkeutta mitä polulla voi sattua + yöt… rapirapi
mikä on lempiruokaasi? - aika noloa, mut ruisleipä metukalla
ja juustolla
Palkintoina arvonnassa olivat siis paikallista käsityötä oleva musta kauppakassi, Lapin Hillamakeisia, saamenlippu ja (kyllä...) aito riekon jalka- avaimenperä (vastustan turkistarhausta ja kaikkea siihen liittyää, mutta jalka on peräisin ruuaksi metsästetystä riekosta, eli on lähes sama asia kuin poronsarvista veistetyt tuotteet.). Niin ihanalta kuin se kuulostaakin!
Dididi, arvonta suoritettiin virtuaali.net- sivustolta löytyvällä arvontakoneella ja tällä kertaa arvonnan voitti Janssku K! Laitan sinulle sähköpostia tämän illan aikana :)
