Hyvää itsenäisyyspäivää!

*kuvat otettu syyskuun alussa Utsjoen Ailigas-tunturilta

Hirvireissu Báršin ympäri +16km

Lokakuisena tiistai-aamuna lähdettiin J:n sekä tämän isän kanssa hirvimetälle. Mukana meillä oli Peku, joka ensimmäistä vuottaan treenaa hakua. Mie olen ollut nyt kahdesti Pekun mukana metällä, ja edistystä on tapahtunut huomattavasti - ensimmäisellä kerralla koira huilasi omilla reissuillaan ties kuinka kauan, nyt se systemaattisesti tekee omia hakureissujaan mutta palaa niiden välissä J:n luokse kunnes lähtee taas nuuskuttelemaan hirvien jälkiä.

Báršille pääsee Vetsikosta kulkevaa mönkijäuraa myöten. Roavvárrin jälkeen uralta täytyy tosin poiketa, mutta suunnistus maastosta erottuvalle tunturille on helppoa. Báršin länsipuoli on aikamoista ryteikköä, mutta helppokulkuista ilman rinkkaa. Ryteikköosuus on kyllä niin lyhyt, että joka tapauksessa Bársille tahtovan kannattaa sieltä kulkea. Maasto helpottuu mitä lähemmäs eteläpuolella olevaa suota päästään.

J:n isä jatkoi matkaansa Roavvárrilta kiertäen Báršin itäpuolta eteläpuolelle ja kohtasimmekin hänet aikamme suolla kuljettuamme. Tähän aikaan vuodesta suot ovat aikalailla jäässä, ja niillä kulkeminen oli helppoa. Peku kahlaili tyytyväisenä kosteimmissa kohdissa ja nuuskutteli katajapuskia tyytyväisenä. Omia reissujaan se teki lukuisia, mutta siltikään emme löytäneet tuoreita hirven jälkiä maastosta.

Helikopteri pörräsi aikansa Vetsijoen yllä, päättelimme sen olevan porotokkaa kasaamassa. Lukuisia haulikon pamahduksia kuului lännestä päin, ja mietittiinkin että jonkun on täytynyt löytää kunnon riekkojoukko kun siihen malliin paukutteli...

Lämmittelimme hetken aikaa nuotiolla ennen kuin jatkoimme matkaamme takaisin mönkijäuralle. Peku nuuskutteli makkaroita haltijoissaan ja viihtyi lähellämme koko makkaranpaiston ajan. Kylmäkin meinasi hiipiä, ja koira kaikenlisäksi kaatoi kahvit syliini. Onneksi jalassa olleet Fjällravenin pöksyt pitävät kosteutta paikkojen kohdilta, muuten olisi paluumatkasta tullut todella kylmä.

Báršin itäpuoli on kaunista tunturitasankoa jolla on joskus ollut komea koivumetsä, mutta täälläkin koivuja tuhonneet tunturimittarit ovat tehneet tehtävänsä. Haaveilin jo ensi kesän läskipyöräreissuista alueelle, sekä suunnittelin yöreissuakin Bársille.

Matkaa meillä kertyi +16 kilometriä. Tarkaa lukua emme tiedä, SportsTrackerin olin saanut klikattua pois päältä ja B-Bark ei löytänyt kuuluvuutta suurimmalta osalta matkaa. Koiran kulkeman matkan se kyllä laski, ja se olikin sitten lähes kaksinkertainen meidän kulkemaan matkaan.

Goahppelašjávri - Utsjoki 15 km / vaellus -16

Tässä on viimeinen vaellusosio vaelluspostauksista. Tämän lisäksi kirjoitan vielä Birkejohkasta erikseen oman postauksensa. Edeltävät osat löytyvät seuraavista linkeistä Bađđaškaidi - Birkejohka , Birkejohka - Loktajávri - Goahppelašjávri ja Goahppelašjávri - Kuoppilasjärvi.

Kuoppilaksella vietetty yö oli huonompi kuin Birkejoella. Lämmitettiin mökki liian kuumaksi ja heräsin monta kertaa siihen kun E tuuletti kämppää. Nukuin kahdella makuualustalla, mutta puinen laveri painoi selkää ikävästi ja aamulla heräsin selkäkipuihin. Kello näytti seitsemää ja oli pakko ruveta toimimaan jotta selvittäisiin kotiin hyvissä ajoin.

Keiteltiin kaasuliedellä puuro- ja kahviveet ja nautittiin täyttävä aamiainen kaikessa rauhassa. Mökin takana on lähde, josta sai kätevästi kirkasta juomavettä ja astianpesuvedet. Pakattiin rinkat uusiksi ja alettiin valmistelemaan lähtöä.

Mökin pihassa odottelin E:tä ja katselin taivaalla lentelevää kotkaa. Se kaarteli niin kauakana, ettei siitä erottanut muuta kuin kotkamaisen hahmon. Muita eläimiä ei lähistöllä näkynytkään, porot olivat kaiketi kömpineet suojempaan edeltävän päivän sateilta.

Nousimme Kuoppilakselta ylös avotunturiin reittiä pitkin ja lähdimme kulkemaan rotkon myötä pohjoiseen. Kauniit maisemat avautuivat eteemme ja välillä koivikko peitti maisemia. Minulla oli hieman kuumeinen olo ja laahustin E:n perässä. Pian polku muuttui koko ajan nousevaksi mäeksi ja laskimme kilometrejä ensimmäiselle pysähdykselle.

Huono olo alkoi helpottaa välipalapatukan ja pähkinöiden jälkeen. Pysähyimme pienen järven tienoille Roavveoaivin tunturin rinteeseen ja pidimme rinkattoman tauon. Tuuli oli laantunut eilisestä, mutta keli oli viilentynyt. Meitä molempia väsytti ja kauhisteltiin jäljellä olevia kilometrejä. "Enää on puolet matkasta puolivälin ruokataukoon".

Kuoppilaksen jälkeen maisemat ovat tasaista tunturikkoa, pohdimme onko Utsjoella tundraa, vai pitääkö sen löytääkseen mennä Norjaan asti. Paistunturin erämaa on paljon karumpaa kuin Kaldoaivin ja ihailimmekin laajoja puuttomia alueita. 

Viimeinkin puoliväli koitti ja laskimme rinkat suuren kiven juureen Oađašanjohkalle. Oađašanjávrin  päässä tönötti yksinäinen tupa, jota ei oltu merkattu karttaan ja ihasteltiinkin sitä tovi. Itse en tiennyt, että noin "lähellä" kylää on jollakin mökki! Kateellisina mietimme kelle mökki mahtaakaan kuulua.

Laitettiin retkikeitin tulille ja alettiin valmistelemaan ei-niin-maittavaa-Pirkka-pasta-ateriaa. Mussutin ruisleipää kiven kolossa kylmissäni. Väsy painoi ja jalkoja kolotti. Tuulikin vielä. Ihasteltiin Oađašanjávrin maisemia ja pohdiskeltiin onko etelässä näkyvä tunturi jo Härkävaaraa. 

Söimme Pirkan kermapastaa soijarouheella - en suosittele. 

Täytimme vesipullot ja matka kohti kotia jatkui. Polku kulki hieman alaviistoon ja oli helppokulkuinen. Laskimme kilometrejä viimeisen pätkän puoliväliin asti ja pysähtelimme lepuuttamaan jalkojamme vähän väliä. Vastaan meitä tuli nainen joka ei kiireiltään ehtinyt edes moikata ja kaksi norjalaista nuorta miestä koirineen. E norjankielen taidoillaan jututti jätkiä ja toivotti hyvää matkaa Kuoppilakselle. Aloitimme Johtalanvárrille nousun. Vaikka Johtalanvaara onkin lähellä kotia, tuolloin kotimatka tuntui saavuttamattomalta. Istuimme Johtalanvaaran laella ja mietimme miten jaksaisimme vaeltaa loppuun - meillä molemmilla oli omat kipumme ja vaivamme. Mussutin loput suklaani tyytyväisenä pähkinäsekoituspussista ja laskeskelin kilometrejä kotiin. Kolme.

Ja kuten normaalistikin, lähdimme oikomaan tutuilla poluilla. Paitsi että minuun iski joku tunturihöpö ja ohjasin meidät kauhean risukon läpi suolle ja sieltä takaisin oikealle reitille. En tajua miten AINA kun mulla on joku kaveri matkassa onnistun lähtemään tutulla alueella väärään suuntaan ja päätymään risukkoon. 

Viimeiset kilometrit olivat hankalat. Kalkujoen retkeilyreitti on jyrkkää alamäkeä, ja kipeillä jaloilla sekä painavat rinkat selässä se on todella hankala kulkea kylälle päin. Hipsittiin pururataa pitkin kotipihaan ja riemuittiin vaelluksen päättymisestä. Oli ihanaa olla kotona, mutta edelleen luonto kutsui luokseen. 

3 päivän reissu oli lyhyt, mutta meille sopiva kahdella 15 kilometrin päivämatkalla. Jos vaellus olisi tuosta vielä jatkunut, neljäs päivä olisi ollut taukoa ja viidentenä olisimme jatkaneet. Ensi kesänä mullakin on kuukauden ansaittu kesäloma, ehkä tuolloin mennään viimeinkin pidemmälle reissulle?

Onneksi mulla on maailman parhain ja rohkein eräkamu E! On onni omistaa yhtä hullu ja luontorakas ystävä jonka kanssa suunnitelmat eräreissuista eivät lopu.

Rástegáisán päiväreissu 2

Rástigáisan reissun ensimmäinen osa löytyy täältä .

Ruokailun jälkeen jätimme rinkkamme suuren, maastosta erottuvan kiven juurelle ja aloitimme kiipeämisen Rástegáisán pyöreämmälle laelle. Tätä reittiä en voi suositella kellekään, koska rinne koostuu pelkästään erikokoisista irtokivistä. Ylöspäin kiivettiin lähes koko ajan nelinkontin ja pidettiin huoli ettei askel lipeä alta. Taakseen ei kehdannut kovin montaa kertaa katsoa - oltiin niin tajuttoman korkealla!

Välillä istuttiin paikoillamme ja ihasteltiin, sekä kauhisteltiin, maisemia. Mie en itse ole koskaan ollut yhtä korkealla, ja ylhäällä siintävä huippu näytti olevan aivan liian korkealla omalle rohkeudelle.

Valehuippuja oli muutama, ja jokaisen kohdalla mietittiin jaksetaanko vielä ylemmäs. Jokin meikäläisen sisällä pakotti jatkamaan - ehkä se korkeanpaikan pelko oli muuttunut adrealiiniksi ja painelin menemään rinnettä ylöspäin. Me oltiin jo Rástigáisan rinteessä, enää ei ollut kiire muualle kuin huipulle. Ennen pimeäntuloa meidän täytyisi päästä vain merkatulle reitille.

Yhtäkkiä rinne ei enää kohonnutkaan lähes pystysuunnassa ylöspäin, vaan loiveni loivenemistaan. Pysähdyttiin hetkeksi pohtimaan jatketaanko eteenpäin. Mun piti käydä katsomassa vain tunturin toiselle puolelle, mutta jatkoin vielä hieman ylös päin, aina niin pitkälle että pystyin hahmottamaan pyöreän laen huipun.

Olin hieman pettynyt Rástigáisan toispuolisiin maisemiin. Oletin maisemien olevan hieman jylhempiä, mutta pohjoisessa oli pelkkää vaaleanruskeaa tunturitasankoa. Rástigáisan oikea huippu kohosi vieressä. E:kin ilmestyi rinteestä ja jatkoi matkaansa eteenpäin. Otin kiven avulla meistä yhteiskuvan ja hipsin E:n luokse, joka kertoi etsivänsä korkeinta kohtaa aktiivisuusrannekkeellaan.

Fiilisteltiin maisemia ja vuoren valloitusta aikamme. Lähdimme kulkemaan alas rinnetta varovaisesti - ylös nouseminen alastuloon verrattuna oli paljon helpompaa! Alas ei päässyt suorinta reittiä, vaan kuljettiin ristiin rastiin sivuttain. Kivet liikkuivat kenkien alla ja meinasin moneen kertaan horjahtaa, onneksi pyllähdin aina takapuolelleni. Istuskeltiin myös alastullessa ja nautittiin auringon lämmöstä.

Lopulta pääsimme viimeinkin tasaiselle maalle. Taakse päin katsoessa en millään meinannut uskoa että olimme valloittaneet vieressä kohoavan Rástigáisán pienemmän huipun. Jalat olivat aivan muussina, mutta takaisinpäin oli kuljettava vielä monia kilometrejä.

Istuimme vielä tovin rinkkojen luona teestä sekä eväistä nauttien. Lähdimme kulkemaan korkealta näkynyttä joenpohjaa kohti, josta oikaisimme reilusti merkatulle reitille. Maasto koostui pienemmistä ojista kuin menomatkalla, ja ilmakin alkoi viiletä auringon kadotessa näkyvistä. 

Olo oli ihmeellisen energinen verrattuna päivän koitokseen. Olin tyytyväinen itseeni- en olisi ikinä uskonut selviytyväni noin rankasta päiväreissusta.

Vastaan merkityllä polulla meitä tuli Norjalaisia metsästäjiä, joiden kanssa E vaihtoi kuulumiset. Polku tuntui paljon pidemmältä kuin tullessa, ja väsymys alkoi painaa molempien mieltä. Haaveltiin leivonnaisista ja pohdittiin retkeilyvarusteiden eroja. 

Molemmat ylitimme Dárjoen kengät jalassa, enää ei jaksettu alkaa riisumaan niitä pois kun olimme lähellä parkkipaikkaa. Onnekseni vaelluskenkäni eivät päästäneet vettä ollenkaan sisään. Ohitsemme kiiti vielä muutama Norjalainen metsästäjä, ja saavuimme parkkipaikalle ennen auringonlaskua. 

Rástegáisán reissuun meillä meni 9h + tauot ja ajot. Kuljimme 21 kilometriä. Suosittelen yöpymään yhden yön Rástigáisán lähettyvillä, etenkin jos aikoo mennä merkattua reittiä. Pyöreän laen valloitusta en suosittele sen rinteen vaarallisuuden vuoksi. Alueelle voi hiihtää tai lumikenkäillä kevät-talvesta, lumettomaan aikaan sinne kannattaa suunnata loppukesästä - Rástigáisá on lumihuippuinen suurimman osan kesästä. 

Mulla meni Rástigáisán reissusta hartijat niin juntturaan että hoitelen niitä vielä kuukauden reissun jälkeenkin. Joka tapauksessa, vielä jonain kesänä palaan tunturille valloittamaan sen oikean huipun!

Rástegáisán päiväreissu

 

E heitti vaelluksella, että pitäiskö meidän tänä syksynä tehdä päiväreissu Finnmarkin korkeimmalle huipulle - Rástegáisálle. Idea kuulosti hullulta, mut kyllä hullu toisen tunnistaa...

Mun kuvitelmissa Rástegáisá on ollut semmoinen hirmuinen vuori, jolla sataa lunta kesälläkin ja reitti sinne olisi todella vaativa. Kamppeita pakkaillessani otin mukaani kaikkea lämpimää, ettei vaan kylmä viima yllättäisi. Edeltävänä iltana maalailin kauhukuvia synkästä ja kylmästä reissusta.

Yleensäkin kun muilta paikallakäynneiltä on kysellyt, millainen reissu Rástigáisálle meno on ja lähes poikkeuksetta vastaus on ollut hyvin epämääräinen, mutta on kehotettu käymään. Nyt tiedän miksi kukaan ei ole oikein osannut sanoa juuta eikä jaata.

Netistä koko tunturista ei löydy suomeksi paljoakaan tietoa. Ei selvää karttaa mistä löytyisi reitti ja lähes jokainen teksti kertoo eriä. Joku tikkureitti siellä kuitenkin menee. Ja kiviäkin on merkattu.

No. Me lähdettiin reissuun keskellä viikkoa, 22.9 torstaina. Ajettiin Utsjoelta Norjan puolelle, sieltä Levajoelle ja parkkeerattiin auto hevosaitauksen viereen metsikköön. Parkkipaikka on ennen Levajoen siltaa.

Parkkipaikalla E jutusteli paikalle sattuneiden Norjalaisten kanssa, ja lähdettiin patikoimaan koko ajan ylemmäs kohoavaa mönkijäuraa pitkin. Mönkijäuran ylitti Dárjoki, joka oli tähän aikaan vuodesta helppo ylittää ilman kenkiä ja kivetkin olivat hioutuneet mukavan pyöreiksi. Mutta vesi oli aivan tajuttoman kylmää! Joen ylitykseen avuksi otettiin pitkät seipäät, joita löytyi ylityspaikan läheltä.
Ylityksen jälkeen ura kohosi ylemmäs ja merkkitolpat tulivat esiin avotunturiin päästessämme.

Vaikka onkin syyskuu, lähes koko patikan ajan kuljin pelkkä kerraston pitkähihainen päälläni. Ja sekin oli liikaa! Housuina oli Fjällravenin paksummat housut ja niiden alle olin pukenut vielä kerraston paksummat housut... Arvatkaapa riisuinko nekin pois? Kaikenlisäksi nuo fjellut on mulle 2 kokoa liian isot ja lahkeet pussittaa. Loisto valinta siis.

Kuljimme jonkin aikaa tolppia myöten, mutta jo kaukaa näki että ne kiertävät reilusti länteen ja Rástigáisá kohosi suoraan edessämme. Päätimme lähteä oikomaan, ja hyvä niin - reissumme lyheni jopa 10 kilometrillä! Tolppareittiä tosin kannattaa seurata jos haluaa oikealle huipulle, me huiputimme pyöreän laen. Sekin on näkemisen arvoinen, mutta nousu on vaarallinen.

Oikoreittimme koostui entisistä joenpohjista, jängästä ja kiviröykkiöistä. Matka oli kokoaikaista nousemista ja meidän täytyi pitää lukuisia taukoja. Maaston kivisyys hankaloitti kulkua entisestään ja saimme kulutettua oikoreitilläkin runsaasti aikaa. Törmäsimme kiirunaporukkaan josta saimme hyviä kuvia ja etsimme tovin sopivaa puroa vesipullojen täyttämiseen.

Kun viimein Rástigáisán seinämä alkoi lähestyä, pohdimme jo ääneen mahdammeko jaksaa ylös asti. Jalkoja hapotti ja jouduimme pitämään pidemmän tauon ennen kiipeämistä. Mie olin tehnyt ruokatermariin italianpataa jauhelihalla, mutta olin jättänyt korkin hieman löysälle ja suurin osa nesteistä oli valunut ulos. Luojan kiitos olin pakannut termarin muovipussiin... Suklaakin oli sulanut repussa. Ihmekään jos koko patikan ajan virtasi hiki.

Koska kuvia on paljon ja enempää en kehtaa karsia, tämäkin reissu tulee kahdessa osassa. Toivottavasti näistä on jollekin Rástigáisálle tahtovalle hyötyä!