Hyvää itsenäisyyspäivää!

*kuvat otettu syyskuun alussa Utsjoen Ailigas-tunturilta

Ruska koivuruosteessa

Jo elokuun puolessa välissä alkoi ruskaa hahmottamaan puista, mikä oli outoa verrattuna muihin vuosiin. Viime vuonna ruska oli parhaimmillaan syyskuun toisella viikolla kun olimme Kevolla. Tänä vuonna ruskan vei koivuruoste. Maaruska kyllä kukoisti jonkin aikaa, mutta valitettavasti tämän vuoden väriloisto oli huonoin mitä olen kolmen vuoden aikana nähnyt.

Aikaisin lehdistä paljastunut tunturi on silti omalla tavallaan karun kaunis.Vaikkei joka vuotinen upea ruska olekaan kiveen hakattu, on Lapin syksy näkemisen arvoinen. Tänä vuonna ruskaa kävin ihastelemassa vain Ellinpolulla perheen kanssa, Kalkujoella sekä myöhemmin talven to do- listassa esiintyvällä Ailikkaalla.

Yh, Kuoppilasjärven vaelluspostaus on kuvia vaille valmis...

Bađđaškaidi - Birkejohka 15 km // vaellus-16

 Otsikosta jo huomaakin, kesän vaellus on patikoitu! 

Kuten normaalistikin, suunnitelmat muuttuivat ja Guivin reissu muuttuikin kolmipäiväiseksi vaellukseksi hieman ylempänä Paistunturin erämaata.

Ensimmäinen päivä starttasi puolilta päivin Bađđajoen parkkipaikalta jossa pistettiin loput kamppeet kiinni rinkkoihin ja sanottiin heipat meidän kuskille, J:lle. Reissun rankin nousu oli onneksi ensimmäisenä, ja hikoiltiinkin Bađđaškaidin rinteessä tovi. 

Mönkijäuraa oli helppo kävellä ja ehdittiinkin pitämään muutama henkäisytauko ennen ruokataukoa. Aurinko paistoi ja poroja vilisi joka suunnassa.

Rastigaissan rinteet 

Ruokailupaikaksi valittiin suuren kiven vierusta, koska tuuli yltyi yltymistään. Vettä haettiin lähimmästä lammikosta johon virtasi vettä lähteestä. Ruokaa valmistellessa tunsin nipistyksen sormessani ja kauhistuksekseni huomasin purijaksi aivan jumalattoman kokoisen hämähäkin! 

Mie en pelännyt ennen hämähäkkejä, mutta voin sanoa että lukin kokoisen hämähäkin purressa isommallakin kaverilla saattaa lirahtaa housuun. Hämy lensi komeassa kaaressa keskelle meidän ruokavälineitä ja paniikissa sitä sitten etsittiinkin tuloksetta. 

Kohtauksesta rauhoituttuamme ruokailtiin reissun ekat nuudeli-soijarouhe- hässäkät ja lepuuteltiin nousussa rasittuneita jalkojamme. Hämpyn puremasta ei jäänyt jälkeä (onneksi) muualle kuin mieleen...

Emppu ja edessä kohoava Loktaoaivi

Matka jatkui kohti Orošoaivia, jonka lausumista harjoiteltiin ja pohdittiin useampi tovi. Kokoaikainen nouseminen ylemmäs ja ylemmäs tunturiin alkoi jo tuntua jaloissa, väsymyskin painoi ja takaa hiipivät sadepilvet loivat tunnelmaa iltaan. 

Loppujenlopuksi itse Orošoaivin huippu ei ollut kovin kummoinen, koska sillehän oltiin hiippailtu jo koko päivä. Korkealla sitä joka tapauksessa oltiin ja maisemat etelään olivat upeat. Näimme jopa kaukana ystävän perheen mökit, jossa pääsin eräänä maaliskuisena iltana pulahtamaan paljuun ... Ajatus paljusta lämmitti mieltä.

Perillä olo oli helpottunut, mutta yllättävän energinen ottaeen huomioon päivän aikana kuljettu matka! Joki pauhasi Loktaoaivin alapuolella muuttuen koskeksi ja tasainen telttapaikkakin löytyi helposti.

Ja ei kun teltta pystyyn, kamppeet perinteisesti levälleen pitkin jänkää ja nuotiota kyhäämään. Pienissä liekeissä grillasimme makkarat ja mussutimme ties mitä rinkasta löytyvää iltapalaksi. Ja koska energiaa vielä riitti, molemmat kiivettiin vuorotellen viereisen nyppylän päälle hoitamaan puhelinsignaalia tarvitsevat asiat ja kuvattiin koskea aikamme.

Yöksi puin päälleni turhan paljon vaatetta, ja jopa hikoilin jossain vaiheessa yötä oikein kunnolla. Pussini mukavuusalue on n. 7 asteessa naisella ja yöllä taisi viiletä n. 4 asteeseen. Yöksi luvattu sadekin alkoi, ja aamulla herättiinkin pieneen yllätykseen...

... Lisää seuraavassa osassa, Birkejohka - Loktajávri - Goahppelašjávri!

Kaamos saapuu hiljalleen

Voi ruska, minne menit?

Paikoittain väriloistoa vielä on, mutta mitä paljaammalle mennään sitä enemmän tuuli on tehnyt tehtäväänsä. Odotan kyllä innolla talvea ja oonkin jo monesti blogissakin todennut sen olevan mun lempi vuodenaika. 

Mun piti lähteä toissailtana just ennen auringonlaskua Johtalanvárrille Pekun kanssa. Sportstrackerin avulla lähdin polulta suuntaamaan kohti karttaan merkkaamatonta polkua (miksi, polulla muistaakseni on kuitenkin retkeilyreittimerkit?) ja jätkä sai vainun jostakin. Sitten sitä taas mentiinkin melkein nelinkontin tunturissa kun koira määräsi suunnan.

Eli Johtalanvárri jäi toistaiseksi valloittamatta.

Vielä olisi monta uutta polkua ja reittiä käymättä, eilenkin iltalenkillä löysin "uuden" mönkijäuran mitä en ole koskaan kulkenut. Skalluvaaralta Ailikkaan yli menevälle reitillekin piti lähteä - toisaalta eipä se pieni kuura maassa mitään haittaa. 

Revontulia olen kans kyttäillyt kaikenmaailman säätiedotuksista, mutta tänään taitaa olla ensimmäinen päivä viikkoon kun ei sada! Revontulisäätiedotekin näyttää "suhteellisen hyvää" Pohjoisimpaan Suomeen mutta yllättäen yr.no:sta luvataan pilvistä ja pientä sadetta.

Huomenna lähden Saariselälle yöksi ja perjantaina jatkamme aikaisin aamunna Rovaniemelle päiväreissulle. Oliskohan Saariselällä hyvät mahdollisuudet revontulille?

Kuvat Kalkujoelta ja toisiksi alin Ellinpolulta

Kevon yöreissu

Vaellus muuttuikin yhden yön reissuksi Kevon luonnonpuistoon ajanpuutteen takia. Vaikka haaveilinkin kovasti kolmen yön reissusta, yhden yön pikavisiitti Kevolle kelpasi oikein hyvin. Ainakin pääsi käymään vaeltamassa tänäkin kesänä!

Koska kuvia on luonnollisestikin paljon (nyt niitä on vielä enemmän kuin normaalisti, koska Kevon alue on ympäristöltään uskomattoman kaunista ja jylhää, ja siihen lisäksi vielä ruska...) kirjoitan tämän reissun parissa osassa ja teen vielä erikseen postauksen maisemakuvista. Kuvat eivät muuten ole järjestyksessä.

 

Starttasimme vaelluksen Utsjoen Kenestuvilta, joka on normaalisti Kevon reitin päätepiste, ja kävelimme kelometsän halki Silkeáiville, ensimmäiselle nuotiopaikalle. Kevolla on se hyvä puoli että siellä on jopa parin kilometrin välein nuotio- ja leiripaikkoja - Kevon maasto on paikoittain hyvin vaativaa kuljettavaa, ja pariinkin kilometriin meni jopa 1,5 tuntia kulkea.

Silkeáivilta jatkoimme matkaa seuraavalle leiripaikalle läpi ruskaisen vaivaiskoivupellon. Meillä kävi tuuri, sillä ruska oli pari yötä aiemmin "puhjennut kukkaansa" ja punaisen eri sävyt erottuivat kauniisti muun värimaailman seasta.

Valitettavasti seuraavan leiripaikan nimi on hankala kirjoittaa, enkä edes muista koko nimestä muuta kuin lopun "hoitaja"- sananpätkän, mutta kartan mukaan se sijaitsi Buvrrásjávrin tienoilla. Oli aika kamala huomata kuinka monta telttaa noille taukopaikoille olisi mahtunut, Kevolla mahtaa olla kovatkin ruuhkat kesäisin.

"Hoitajalle" saakka reitti oli suhteellisen helppo. Jatkoimme matkaa näköalapaikalle josta avautui jylhät maisemat suureen laaksoon. Tämän jälkeen maasto muuttui kivikkoiseksi ja ylä-sekä alamäkiä riitti. Laskeuduimme alas portaita, joissa E paluumatkalla laski olevan 170 askelmaa.

"Hoitajan" ja seuraavan taukopaikan välillä matkaa oli vaivaiset 2 kilometriä, mutta matkaan tuntui menevän ikuisuus. Kävely alkoi jo tuntua jaloissa hankalan maaston takia. 

Näimme pari vauhkoontunutta poroa matkalla nuotiopaikalle ja jäimme hetkeksi lepuuttelemaan jalkojamme. Paikalle saapui nuori pariskunta, jotka kertoivat edessä olevan kahluupaikka. Vettä olisi ainakin polviin asti syvimmillään.

Olimme E:n kanssa hieman kauhuissamme, mutta päätimme ottaa tulevan koetuksen kokemuksen kannalta. Hauskaahan siitä varmasti tulisi. En tiedä E:stä, mutta mie odotin kahluuta salaa innoissani! Riisuimme kenkämme ja housujen lahkeet käärittiin polvien yläpuolelle. Mie lähdin ensin kahlaamaan. Vesi oli jäätävän kylmää ja kivenmurikat sattuivat jalkapohjiin ja varpaisiin. Onneksi syvin kohta oli heti alussa, ja loppumatkan sai mennä varomatta lahkeiden kastumista.

Kahluupaikalta jatkoimme matkaa kohti yöpaikkaa. Maasto hankaloutui entisestään ja laskeuduimme köyttä pitkin kallion viertä, sekä astelimme alas rautaisia askelmia pitkin.

Tarkoitus oli yöpyä heinäkuussa palaneen Tapiolan kammin leiripaikalla, mutta ainoa potentiaalinen telttapaikka oli hiekkainen. Päätimme vaeltaa vielä 800 metriä seuraavalle nuotiopaikalle, mutta siellä olikin jo yksinäinen vaeltaja valmiina ja toinen telttapaikka oli turhan pieni meidän tuulitunnelillemme, joten vaelsimme takaisin Tapiolan kammille.

Oli mahtavaa saada viimeinen rinkka pois selästä. Söimme ensin ja vasta sitten ryhdyimme kasaamaan palapeliä, telttaa. 

Seuraavassa postauksessa jatkoa!
pst. näin eilen ensimmäiset revontulet.

Ruska lähti, räntä tuli.

Täällä oli jännää maanantai- iltana. Joku pelastushelikoptereista laskeutui viereiselle kentälle ja koko kylä heräs koloistaan sitä katsomaan. Me ensin tyydyttiin istumaan olkkarissa ja kyttäämään tiellä kulkevia ihmisiä, mutta kun J:n kaveri ilmoitti tulostaan lähdettiin uteliaina häntä vastaan, samalla tietenkin kyttäämään helikopteria...

No en tietenkään kehannut kameraa ottaa mukaan. Siellä se pötkötti kentällä lumisateessa, petrooli haisi ja oli aika tunnelmallista. 

Paluumatkalla äkkäsin revontulia taivaalla ja pitihän niitä sitten alkaa kuvaamaan kotipihassa. Taustalla upeasti sähköfirman kalustoa... Harmi, että taivaalla oli lumisateen takia pilviä, jotka peittivät revontulet. 

Nikonin perusputkella kuvattu, se toimii!

Hauskaa kun täällä oltiin ihan fiiliksissä, et jee lunta! No räntäähän tuolla sataa ja Etelä- Suomessa ainakin on tullut enemmän kuin täällä ... Vielä tuo sulaa, vasta lokakuun lopulle voi odottaa pysyviä lumia.

Ailikaan ruska

Eipä käyty niinä edeltävinä kertoina Ailikaalla, mitä viime postauksissa sanoin. Ei vaan jaksettu.

Ja tämäkin kerta tais olla viimeinen tälle syksylle, Ailikaan laelle vievä tie on niin karmeassa kunnossa että siellä hajoittaa autonsa jossain vaiheessa. Ailigas on niin korkea, ettei sinne ihan jokainen jaksa ensin kiivetä, kulkea ottamassa kuvia ja sitten laskeutua alas jyrkkää mäkeä.

Mutta, siinäpä nyt on muutamia lisäkuvia ruskasta auringonlaskusta :)