Rástigáisan reissun ensimmäinen osa löytyy täältä .
Ruokailun jälkeen jätimme rinkkamme suuren, maastosta erottuvan kiven juurelle ja aloitimme kiipeämisen Rástegáisán pyöreämmälle laelle. Tätä reittiä en voi suositella kellekään, koska rinne koostuu pelkästään erikokoisista irtokivistä. Ylöspäin kiivettiin lähes koko ajan nelinkontin ja pidettiin huoli ettei askel lipeä alta. Taakseen ei kehdannut kovin montaa kertaa katsoa - oltiin niin tajuttoman korkealla!
Välillä istuttiin paikoillamme ja ihasteltiin, sekä kauhisteltiin, maisemia. Mie en itse ole koskaan ollut yhtä korkealla, ja ylhäällä siintävä huippu näytti olevan aivan liian korkealla omalle rohkeudelle.
Valehuippuja oli muutama, ja jokaisen kohdalla mietittiin jaksetaanko vielä ylemmäs. Jokin meikäläisen sisällä pakotti jatkamaan - ehkä se korkeanpaikan pelko oli muuttunut adrealiiniksi ja painelin menemään rinnettä ylöspäin. Me oltiin jo Rástigáisan rinteessä, enää ei ollut kiire muualle kuin huipulle. Ennen pimeäntuloa meidän täytyisi päästä vain merkatulle reitille.
Yhtäkkiä rinne ei enää kohonnutkaan lähes pystysuunnassa ylöspäin, vaan loiveni loivenemistaan. Pysähdyttiin hetkeksi pohtimaan jatketaanko eteenpäin. Mun piti käydä katsomassa vain tunturin toiselle puolelle, mutta jatkoin vielä hieman ylös päin, aina niin pitkälle että pystyin hahmottamaan pyöreän laen huipun.
Olin hieman pettynyt Rástigáisan toispuolisiin maisemiin. Oletin maisemien olevan hieman jylhempiä, mutta pohjoisessa oli pelkkää vaaleanruskeaa tunturitasankoa. Rástigáisan oikea huippu kohosi vieressä. E:kin ilmestyi rinteestä ja jatkoi matkaansa eteenpäin. Otin kiven avulla meistä yhteiskuvan ja hipsin E:n luokse, joka kertoi etsivänsä korkeinta kohtaa aktiivisuusrannekkeellaan.
Fiilisteltiin maisemia ja vuoren valloitusta aikamme. Lähdimme kulkemaan alas rinnetta varovaisesti - ylös nouseminen alastuloon verrattuna oli paljon helpompaa! Alas ei päässyt suorinta reittiä, vaan kuljettiin ristiin rastiin sivuttain. Kivet liikkuivat kenkien alla ja meinasin moneen kertaan horjahtaa, onneksi pyllähdin aina takapuolelleni. Istuskeltiin myös alastullessa ja nautittiin auringon lämmöstä.
Lopulta pääsimme viimeinkin tasaiselle maalle. Taakse päin katsoessa en millään meinannut uskoa että olimme valloittaneet vieressä kohoavan Rástigáisán pienemmän huipun. Jalat olivat aivan muussina, mutta takaisinpäin oli kuljettava vielä monia kilometrejä.
Istuimme vielä tovin rinkkojen luona teestä sekä eväistä nauttien. Lähdimme kulkemaan korkealta näkynyttä joenpohjaa kohti, josta oikaisimme reilusti merkatulle reitille. Maasto koostui pienemmistä ojista kuin menomatkalla, ja ilmakin alkoi viiletä auringon kadotessa näkyvistä.
Olo oli ihmeellisen energinen verrattuna päivän koitokseen. Olin tyytyväinen itseeni- en olisi ikinä uskonut selviytyväni noin rankasta päiväreissusta.
Vastaan merkityllä polulla meitä tuli Norjalaisia metsästäjiä, joiden kanssa E vaihtoi kuulumiset. Polku tuntui paljon pidemmältä kuin tullessa, ja väsymys alkoi painaa molempien mieltä. Haaveltiin leivonnaisista ja pohdittiin retkeilyvarusteiden eroja.
Molemmat ylitimme Dárjoen kengät jalassa, enää ei jaksettu alkaa riisumaan niitä pois kun olimme lähellä parkkipaikkaa. Onnekseni vaelluskenkäni eivät päästäneet vettä ollenkaan sisään. Ohitsemme kiiti vielä muutama Norjalainen metsästäjä, ja saavuimme parkkipaikalle ennen auringonlaskua.
Rástegáisán reissuun meillä meni 9h + tauot ja ajot. Kuljimme 21 kilometriä. Suosittelen yöpymään yhden yön Rástigáisán lähettyvillä, etenkin jos aikoo mennä merkattua reittiä. Pyöreän laen valloitusta en suosittele sen rinteen vaarallisuuden vuoksi. Alueelle voi hiihtää tai lumikenkäillä kevät-talvesta, lumettomaan aikaan sinne kannattaa suunnata loppukesästä - Rástigáisá on lumihuippuinen suurimman osan kesästä.
Mulla meni Rástigáisán reissusta hartijat niin juntturaan että hoitelen niitä vielä kuukauden reissun jälkeenkin. Joka tapauksessa, vielä jonain kesänä palaan tunturille valloittamaan sen oikean huipun!
