Marraskuun aurinko

Marraskuiset aamupäivät ovat todella kauniita- aurinko nousee hitaasti yhdeksältä lähtien ja viipyy taivaalla viitisen tuntia ennen kuin laskee takaisin mailleen. Tämä syksy on ollut todella lämmin ja joet eivät ole päässeet jäätymään joten lähes joka aamu ollaan saatu ihastella sumua kylän ympärillä. 

Nyt tällä viikolla pakkanenkin on saapunut ja toppatakit on saatu kaivettua ulos kaapeista. Oltiin sunnuntaina Petsikolla hirviä jahtaamassa ja itse kullakin oli varpaat jäässä. Kovan "hangen" takia Pekulla hiertyi jokaisen anturan sivu auki ja koira onkin ollut nyt saikulla viikon verran tassujaan parantelemassa. 

Revontuliakin on jo nähty runsaasti, itse en ole nähnyt yhtiäkään enkä ole edes suunnitellut lähteväni niitä kuvaamaan :D. Mulla on harjoittelujakso menossa ja koulujutut painaa pahasti päälle - mielummin teen ne kaikessa rauhassa ja jahtaan reposia paremmalla ajalla, stressaamatta kummastakaan sen pahemmin.

Lauantaille ollaan suunniteltu taas hirvireissua. Kävellen tai suksilla, sen näkee perjantaina jolloin on luvattu lumisadetta.

Hyvää loppuviikkoa lukijoille!

Hirvireissu Báršin ympäri +16km

Lokakuisena tiistai-aamuna lähdettiin J:n sekä tämän isän kanssa hirvimetälle. Mukana meillä oli Peku, joka ensimmäistä vuottaan treenaa hakua. Mie olen ollut nyt kahdesti Pekun mukana metällä, ja edistystä on tapahtunut huomattavasti - ensimmäisellä kerralla koira huilasi omilla reissuillaan ties kuinka kauan, nyt se systemaattisesti tekee omia hakureissujaan mutta palaa niiden välissä J:n luokse kunnes lähtee taas nuuskuttelemaan hirvien jälkiä.

Báršille pääsee Vetsikosta kulkevaa mönkijäuraa myöten. Roavvárrin jälkeen uralta täytyy tosin poiketa, mutta suunnistus maastosta erottuvalle tunturille on helppoa. Báršin länsipuoli on aikamoista ryteikköä, mutta helppokulkuista ilman rinkkaa. Ryteikköosuus on kyllä niin lyhyt, että joka tapauksessa Bársille tahtovan kannattaa sieltä kulkea. Maasto helpottuu mitä lähemmäs eteläpuolella olevaa suota päästään.

J:n isä jatkoi matkaansa Roavvárrilta kiertäen Báršin itäpuolta eteläpuolelle ja kohtasimmekin hänet aikamme suolla kuljettuamme. Tähän aikaan vuodesta suot ovat aikalailla jäässä, ja niillä kulkeminen oli helppoa. Peku kahlaili tyytyväisenä kosteimmissa kohdissa ja nuuskutteli katajapuskia tyytyväisenä. Omia reissujaan se teki lukuisia, mutta siltikään emme löytäneet tuoreita hirven jälkiä maastosta.

Helikopteri pörräsi aikansa Vetsijoen yllä, päättelimme sen olevan porotokkaa kasaamassa. Lukuisia haulikon pamahduksia kuului lännestä päin, ja mietittiinkin että jonkun on täytynyt löytää kunnon riekkojoukko kun siihen malliin paukutteli...

Lämmittelimme hetken aikaa nuotiolla ennen kuin jatkoimme matkaamme takaisin mönkijäuralle. Peku nuuskutteli makkaroita haltijoissaan ja viihtyi lähellämme koko makkaranpaiston ajan. Kylmäkin meinasi hiipiä, ja koira kaikenlisäksi kaatoi kahvit syliini. Onneksi jalassa olleet Fjällravenin pöksyt pitävät kosteutta paikkojen kohdilta, muuten olisi paluumatkasta tullut todella kylmä.

Báršin itäpuoli on kaunista tunturitasankoa jolla on joskus ollut komea koivumetsä, mutta täälläkin koivuja tuhonneet tunturimittarit ovat tehneet tehtävänsä. Haaveilin jo ensi kesän läskipyöräreissuista alueelle, sekä suunnittelin yöreissuakin Bársille.

Matkaa meillä kertyi +16 kilometriä. Tarkaa lukua emme tiedä, SportsTrackerin olin saanut klikattua pois päältä ja B-Bark ei löytänyt kuuluvuutta suurimmalta osalta matkaa. Koiran kulkeman matkan se kyllä laski, ja se olikin sitten lähes kaksinkertainen meidän kulkemaan matkaan.

Goahppelašjávri - Kuoppilasjärvi

Kuoppilasjärven autiotupa oli meidän toisen vaellusyön majapaikka. Järvi ja sen alue on meille molemmille tuttu talven ajalta, mutta itse en ole aiemmin vieraillut siellä kesällä.

Kuoppilakselle pääsee Utsjoen 35 kilometriä pitkää vaellusreittiä pitkin, jonka virallisina lähtöpisteinä toimivat Kirkon parkkipaikka ja kylän keskustassa oleva luontotupa, mutta myös Geologista polkua pitkin Johtalanvárria päin kuljetaessa löytää polun. Polku Kalkujoen laavulta Johtalanvárrille on kyllä merkattu, mutta ainakaan omassa kartassa sitä ei näy.

Järvellä on 8 hengen mökki, jossa nukkumista varten on varattu pitkä laveripeti, jonka päälle mahtuu vielä 2 henkeä nukkumaan. Tuvassa on myös pirttikalusto, vedenhakuvälineet, pesuvehkeet (!), kamiina sekä kaasuliesi. Tupa sopii myös talvimajoitukseen ja monet riekostajat sitä käyttävätkin majoitteena.

Tuvan pihapiiristä löytyy myös huussi ja jätteenkierrätyspiste. Musta on hienoa, että keskellä erämaata saa jätettyä kertyneet roskat niille määrätyille keräyspisteille, jopa loppuun kuluneet patteritkin saa tiputettua matkasta ongelmajätepisteeseen.

Kesällä Kuoppilaksella on varmasti jopa ruuhkaakin, mutta tuskin ruuhkamäärä voittaa pääsiäistä. Itse olen vieraillut järvellä lähinnä kevät-talvesta, jolloin kelit ovat parhaimmillaan. Kuoppilakselle menee merkkaamaton kelkkareitti (ulkopaikkakuntalainen tarvitsee siis perässäajoluvan) jota myöten tuvalle pääsee myös hiihtäen tai läskipyöräillen.

Kuoppilasjärven "kanjonissa" on mukava kalastella. Talvella kelkoilla huristellaan tutuille kalapaikoille, sytytetään nuotio suojaisaan paikkaan ja nautiskellaan auringon lämmöstä. Länsiseinämää myöten menee muutamia kelkkareittejä ylös ja läheiselle Loktajávrille, jota käytetään myös pilkkipaikkana. Järvestä saa lähinnä pikkutaimenia ja rautuja.

Järven länsipuolella kohoavalle seinämälle kannattaa kiivetä. Sinne ei mene erillistä polkua, mutta varovaisuutta noudattamalla ylös pääsee kätevästi heti mökin takaa nousemalla. Ylhäällä pohjoiseen päin aukeaa upeat maisemat koko järvelle, ja etelässä siintää Paistunturin erämaa.

Kuoppilasjärven pohjoispäässä on kaksi kammia, toinen on avoin ja toinen lukittu. Ne ovat hieman piilossa kesällä, mutta talvella niiden ohitse menee kelkkaura josta ne on helppo havaita. Avoin kammi on nukkumiskelpoinen, mutta suhteellisen huonossa kunnossa ja kosteus on tainnut tehdä tehtävänsä sen seinämiin.

Seuraavaksi vaelluspostaus-sarjassa vuorossa Kuoppilas-koti 15 km. Ja Rastigaisan huiputuksesta on myös tulossa juttua!

Njuohkarin Seitakivi - maastopyöräreitin varrella

Vierailtiin Njuohkarin Seitakivellä elokuun alussa. Vaikka monen monta kertaa ollaan huristeltu kyseisen paikan ohitse, ei olla koskaan aikaisemmin muistettu pysähtyä kiven kohdalle. J:tä ei kivi paljoa kiinnostanut (liekö tutkinut sitä koko lapsuutensa...), mutta itse pyörin tovin sen ympärillä ja etsin merkkejä aikaisempien ihmettelijöiden jättämistä lahjoista. Kiven alta löytyi 10- senttinen ja isomman kiven juurelta poronsarvia. Itselläni ei sattunut olemaan matkassa mitään jumalille jätettävää.

Seitakiviä/muita muinaisia pyhiä paikkoja on käytetty saamelaisen muinaisuskon harjoituspaikkoina, jonne on uhrattu erilaisia luonnontuotteita. Vastalahjaksi uskottiin saavan terveyttä ja menestystä elinkeinon harrastamisessa. Seitakiviä on valittu pyhiksi paikoiksi niiden ulkoisen muodon vuoksi, yleensä maisemasta helposti erottuvat ja erikoisemmat kivet/kalliot ovat toimineet muinaisina pyhinä paikkoina.

Mielestäni kivi muistuttaa etäisesti joko kotkan tai karhun päätä. Tai norpan, riippuu kuinka kauan kiveä tuijottaa ja antaa mielikuvituksen lentää. 

Seitakivi löytyy Njuohkarin porokämppien itäpuolelta, ovelasti koivikossa piilotellen. Njállavaarasta Seitakivelle pääsee kätevästi mönkijäuraa myöten, joko vaeltaen, maastopyörällä tai maastoajoneuvolla. Matkaa kivelle kertyy Njállavaarasta n. 20-25 kilometriä.

Njuohkarin alue kannattaa Seitakiven lisäksi muutenkin koluta läpi vaellusmielessä, maisemat ovat upeat sekä kalavesiä riittää runsaasti. Soiden ystävät löytävät alueelta runsaasti kosteita alueita, sekä marjastajille alue tarjoaa hillaa että mustikkaa.

Heh, mie vaan pakoilen koulujuttuja blogin parissa. Hyvää alkavaa viikkoa!

Eräs ilta tunturissa

Usva saapui niin yllättäen jängälle, hyvä että edes ehdin huomata sitä kauempaa leiripaikalta. Usva saapui sopivasti auringonlaskun aikaan ja kamera pääsi laulamaan.

Ei kestänyt kuin hetki, kun auringon viimeisetkin säteet värjäsivät usvan oranssiksi. Maisemasta puuttui enää vain poro, se olisi kruunannut näkymät.

Kaipuu noihin maisemiin on suuri, etenkin kun kirjoitan tätä tekstiä Rovaniemeläisessä yksiössä. Mulla alko koulun teoriajaksot! Onneksi niitä kuitenkin on niin "vähän" että töiden ja kotona tehtävien koulujuttujen välissä ehdin käymään luonnonhelmassa rentoutumassa.

Mulla on suunnitelmissa käydä Rovaniemelläkin kuvaamassa joku kerta, mutta saa nähdä missä välissä saan aikaiseksi! Ounasvaaran ja Napapiirin retkeilyalueen reitit kiinnostavat eniten.

Vai mitä Rovaniemeläiset suosittelevat iltalenkkikohteeksi?

Hillareissu Kaldoaiville Manducan kanssa

Tänä kesänä töissä ja kyliltä on kuulunut paljon huhuja hillasoiden kypsymisistä. Jo heinäkuun alussa kävin skouttaamassa lähistön suoalueet ja merkitsemässä ne Sportstrackeriin muistiin. Heinäkuun viimeisellä viikolla kipusin ylös tunturiin hillankuvat silmissä kiiluen mutta sain pettyä- tunnin samoilusta käteen jäi vain kourallinen hilloja. Jotka söin turhautuneena Kalkujoen laavulla.

Toinen koitos koitti viikko ensimmäisen pettymyksen jälkeen. Otin mukaani koiran ja hiki hatussa, hyttyset silmillä kahlasimme soita läpi. Saaliina n. 2,5 dl hillaa. Jee.

Meidän piti lähteä telttailemaan heinäkuun viimeisenä viikonloppuna, mutta yllättävien esteiden takia päätimme lähteä pelkästään hillaan, sillä tulevana viikonloppuna olisimme joka tapauskessa lähdössä yöreissulle tunturiin.

Tämä reissu tehtiin jo vuosi sitten ostetun Manducan (rintarepun) kanssa. J-P ei tykännyt rintarepusta 6 kuukauden ikäisenä eikä kovin paljoa senkään jälkeen. Nyt, kun tuon "ison pojan" sai laitettua selkään, poika hihitteli, höpötteli ja huuteli iloisena koko reissun ajan.

Meikä sai hyvää kyykkytreeniä tuon 12 kilon painon kanssa kun hillaa riitti silmän kantamattomiin. Me jopa J:n kanssa harkittiin keskeyttämistä, mutta päätettiin jaksaa loppuun asti. Raakoja hilloja jäi vielä ensi viikolle poimittavaksi.

Manduca on suosittu kantoväline. Moni käyttää sitä aivan pikkuvauvasta asti taaperoon, mutta meillä se ei ole toiminut kuin vasta taaperoiässä. Vauva-aikana käytettiin BabyBjörnin vastaavaa 0-12kk rintareppua, joka annettiin eteenpäin ystävälle.

Minulla oli aikaisemmin ongelmia saada poika selkääni ja silloin tarvitsin J:n apua. Nyt, kun jätkä osaa jo itse istua nätisti repun pukemisen aikana laitto on helpompaa ja onnistuu jopa yksin. Alaselkäni tuli kipeäksi kantamisesta, en tiedä oliko kyykkimisellä osuutta asiaan ... :D

Jos Manducaa ja lastenkantorinkkaa pitäisi verrata toisiinsa, jatkossakin ottaisin Manducan marjametsälle mukaan., missä lapsi ei pääse heilumaan selässä pahasti kyykkiessä. Rinkka on sitten taas pidempiä ja vaativimpia kävelyreissuja varten joilla ei tule heiluttua ja kyykittyä.

Skoarrajávrin aamu

Postaus on jatkoa edeltävälle osalle

Olin aamulla yllättyneen positiivinen yöstä, vaikka uusi makuupussi (Haltin ultra 12 M) hiostikin n. 15-20 asteen helteessä. Yöllä päädyin nukkumaan se peittonani ja olin tyytyväinen päätökseeni ottaa tyyny mukaan. Ja makuupussi oli aivan mahtava, suosittelen. Mukava ja pehmoinen.

Pekukin oli jo hereillä, jossain vaiheessa yötä minun täytyi ottaa korvatulpat pois ja kuunnella luonnon ääniä kun koira tiiraili ympärilleen ja haisteli ilmaa. Teltan vieressä rääkyi joku lintu, sitä Peku kai haisteli.

Möngin ulos teltasta kytkettyäni koiran flexiin kiinni ja siristelin maisemia. Aamun aurinko paistoi ihanasti järveltä päin vasten kasvoja ja pienoinen tuulenvire viilensi. Tunturissa pärjäsi oikein hyvin ilman mitään takkia.

Aamupalaa, valmiiksi kotona tekemääni leipää söin kiven päällä Pekun kytätessä kauempana. Järven toisella puolella tunturin päällä leijaili kotka, en pystynyt hahmottamaan niin kaukaa mikä se oli mutta appiukko kertoi nähneensä lähistöllä merikotkan. Se, tai joku muu, joka tapauksessa hieno lintu oli. Se oli ensimmäinen olento meidän lisäksi (jos kahta kuollutta myyrää ei lasketa) tunturissa mitä olin siihen mennessä nähnyt.

Kuvailin hieman maisemia ja aloitin teltan purkamisen. Käytössäni oli J:n vanhempien Jack Wolfskinin Tundra, ehkä hieman painava yksin kuljeskeluun mutta muuten loistava! Koiran kanssa taikka kaksin. Jos kuitenkin nyt innostun enemmän yksin retkeilystä aion ostaa hieman pienemmän ja kevyemmän teltan. 

Samalla kun pakkailin Peku oli innostunut kaivamaan maanalaista lähdettä esiin. Siinäpä oli homma pukea kuraiselle koiralle valjaat päälle... Lähdimme ylittämään Skoarravaaraa ja soitin J:lle lähdöstä. 

Kiersimme eri kautta alas ja välillä sai torua koiraa vetämisestä. Nilkka pyörähti pari kertaa ympäri vaelluskengän sisällä, epäilen raskaan rinkan ja löysän kengän olleen syy tälle. Vaelsimme avaran tunturilaakson halki alamäkeen, jossa rymysimme taas vaivaiskoivikon läpi. Tulin hieman väärästä kohtaa alas ja jouduimme kulkemaan poroaidan läpi hankalammasta kohtaa, mutta onnekseni päädyimme tielle n. 20 metriä kauempaa kuin mitä oli tarkoitus. Postilaatikoilla meitä vastaan poukkoili reissun toinen eläin, poro.  

Hiippailimme anoppilaan juomaan aamukahvit (Peku tervehti leikkikaveriaan ulkohäkissä) ja lähdimme aamulla mummolaan hoitoontulleen pojan kanssa kotiin. Mahtoi siinä olla pikkujätkällä ihmeteltävää kun mettärosvon näköinen mamma tulee hakemaan niin aikaisin hoidosta :).

 Huomenna läskipyöräretkelle. Samalla tulee kuljettua Skalluvaara- Ailigas-reitti.